lauantai 26. marraskuuta 2011

It is the journey that matters, the distant wanderer. / Wanderlust - Nightwish

I want to see where the sirens sing
Hear how the wolves howl
Sail the dead calm waters of the Pacific
Dance in the fields of coral
Be blinded by the white
Discover the deepest jungle
I want to find The Secret Path
A bird delivered into my heart

It's not the end
Not the kingdom come
It is the journey that matters, the distant wanderer
Call of the wild
In me forever and ever and ever forever
Wanderlust
Wanderlust

I want to love by the Blue Lagoon
Kiss under the waning moon
Straying, claiming my place in this mortal coil
Riding the dolphins
Asking the mountains
Dreaming Alaska

Eipä mulla oikeastaan ole mitään lisättävää näihin Holopaisen mahtavviin sanotuksiin Wanderlustissa. Nyt on ihan semmonen olo, että janoaa kokemuksia ja tekis mieli reissata ympäri maailmaa ja muutenkin. Ps alle viikko, että nään tuon naisen!



keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? / Konsta Jylhän Joululaulu - JP Leppäluoto

Jälleen koitti minulle se aika vuodesta, kun kaivetaan levyhyllyn uumenista Raskasta joulua -levy ja uppoudutaan pohtimaan joululahjoja tärkeille immeisille. Ylleensä tämä pohdinta alkaa jo hieman aiemmin, mutta tällä kertaa koulujutut sotkivat ihan kokonaan mun normaalit kuviot. Istuin siis alas, tuikkasin muutamaan kynttilään tulen, laitoin CD:n rullaamaan ja nappasin käteeni puikot, joissa oli työn alla johonkin bändiin liittyvä jutska jollekulle kivalle immeiselle. Kyse on kuitenkin joululahjoista, joten hyss, jos henkilö eksyisikin tätä lueskelemaan.

Ostin molemmat RJ-levyt muistaakseni vuoden 2009 Raahesalin keikalta, mutta ensimmäinen versio on kadonnut teille tietämättömille. Meinasin viime vuonna ostella sen uudestaan, mutta sitten tulinkin piheydessäni toisiin aatoksiin ja kuuntelin ne kysseisen levyn biisut netin ihmeellisestä maailmasta.

Vaikkei joulukuu vielä virallisesti olekaan, enkä aio tänne erityisen montaa jouluaiheista postausta väsätä (Tosin yksi on ainakin vielä mielessä, koettakaa kestää!) niin meinasin kuitenkin jakaa pari tuon levyn helmeä kanssanne.



Jälkimmäinen on yksi ehdottomasti rakkaimmista joululauluista kautta aikojen. Tähän vaan palaan aina joka vuosi ja se sama hyvä fiilis täyttää kropan. JP:n tulkinta biisistä on aivan loistava! Video on Raahen 2009 keikalta, jossa mulla oli vielä vanha kamera messissä ja sen näkee laadusta, oi niitä aikoja!

Tänä vuonna tekisi mieli kyllä lähteä jollekin keikalle, mutta ne ovat niin kökösti ettei ole oikein mahdollisuutta. Raahen keikkaa taaskin pohdin, mutta sinne kun on istumapaikat ja liput aika finito jo, vaikka kaksi keikkaa onkin.. Joskus niitä tutuilta muusikkoheeboilta vinguttiin ja nyt kun saataisiin, niin oikeastaan kukaan muu meistä kuin paikan päällä asuva ole sinne menossa.

Tänä vuonna mun joululaulukiintiöstä vastaa 2.12. Tarja Turunen, jota odottelen kuin kuuta nousevaa. En ole Tarjan live-esiintymistä koskaan päässyt todistamaan ja voin kyllä olla varma, että naisen ääni kajahtaa melkosen hienosti vaikka kirkko kyseessä onkin. Ehkäpä just siksi siellä voisi rauhoittua kuuntelemaan stressaamatta eturivin paikoista tms. Ennää ei oo pitkä aika!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Forcing you at cold death torment laugh not certain when you die. / Grief to Master - Noctiferia

Löysin mitä omituisinta kautta slovenialaisen monia metallin raskaimpia genrejä yhdistelevän mutta eniten ehkä industrial/bläkkis-pumpun nimeltä Noctiferia. Bändi on ollut kasassa jo 19 vuotta eikä hiukan raskaampi englanninkielinen industrial ole ainakaan millään tavalla huono lisäys musakenttääni. Tsekatkaa jos industrial millään muotoa uppoaa!



As for the hurt I guess it's inevitable. And the black - the black will wash away. / Exit - Amoral

Nyt heti perään toiseen haastatteluun linkki, vaikkei Amoral kiinnostaisikaan, niin voihan ne puhelinhaastattelut näinkin toteuttaa. Oikeastaan enemmän innostuin seuraamaan tuota animaatiota kuin selitystä, mutta ehkäpä se on mukavaa vaihtelua. Propsit tekijälle!

Teksti on kesken ja pinon alla, eikä matka lopu koskaan. Tämä ei jää tähän. / Tuomittu syyllinen - Stam1na

Harvemmin jaksan innostua mistään Stam1na-jutusta, mutta pittää kyllä sanoa että nyt naureskelin ihan olan takaa. Kyseessä on siis pieni historiikin tapainen haastattelu, jossa Antti ja Kaikka kertoilevat erinäisten musiikkivideo- tai livepätkien perusteella jotakin menneisyydestä. Pätkä löytyy tämän linkin takaa. Rakkaat ystäväiseni, jotka tämän varmaan luette kuset housuissa, koska MINÄ selitän Stam1nasta, niin tämä on se YleX:n Vuonna Miekka & Kitara -tsydeemi. Säästän teiltä vaivan linkin aukaisemista ajatellen, herttaista?

Tän bändin kanssa mulla on tosiaan jokin epämääräinen viha-rakkaussuhde. Se, kumpi se on, on edelleen määrittelmättä. Saan aivan käsittämättömiä vitutuspuuskia tämän takia, mutta siitä huolimatta välillä koko talo raikaa minun huudattaessa Ristiriitaa. Jos nyt vähän faktaa minusta ja Stam1nasta pitäisi kertoa, niin muutaman kerran olen tämän poppoon nähnyt, joista viimeisimmän kerran Qstockissa kesän lopussa.



Stam1nan paras keikka, jonka oon nähny oli ehdottomasti viime vuoden Sakara Tourin Seinäjoella, jossa oltiin isolla kaveriporukalla ja keikat osu ihan nappiin. Eka kunnon pittikokemus oli muuten kyseisessä mestassa Rytmihäiriön vetämisvuorolla, mitä sitä nyt suotta helpompiin pitteihin ensimmäistä kertaa, asennetta kehiin!

Pohdiskelin filosofian kokeen aikaan keskiviikkona Hyrden sanoituksia ja yritin löytää jotakin fiksua lisättävää aineeseeni. No, vaikka löysinkin hemmetin hienoja laineja en mitään järkevää loppulainausta saanut. Kuitenkin Stam1nan sanotuksien monet eri tasot ovat niin herkkua, että nyt taitaa pyörähtää ilta näiden heebojen ohjeistamana.

Jokaisen täytyy katsoa silmiin totuuden, sillä aika ompi voittoisa mut tää maa on ikuinne. / Lai Lai Hei - Ensiferum

Eilen kyttäsin postilaatikkoa varmaan joka viides minuutti ja lopulta löysin kuin löysinkin sieltä odottamani paketin, josta kuoriutui the Storytime ja ehkäpä myös muuta kivaa, kuten kuvasta näkyy.



Jos totta puhutaan, niin ihan kaikki nuista ei kuitenkaan ollut mulle. Tilasin kaverille FM2000 Yes, Sir! -EP:n. Itselleni sieltä kuoriutui myös Ensiferumin 10th Anniversary, jota olin useamman tunnin jo hypettänyt. En nimittäin ollut edes biisilistaa etukäteen tsekannut, iskin vain koriin kun melko järkevällä hinnalla kyseisen dvd:n sain. Sanotaanko vaikka sillä tavalla, että Signs of Existence taisi tästä yhtälöstä tippua pois, mutta pitäähän sitä jotakin ostettavaa seuraavalle keikkareissulle jäädä.

Tungettuani dvd:n soittimen uumeniin lösähdin sohvalle odottamaan mitä tuleman pitää. Totta puhuen en tainnut erityisen kauaa malttaa istua siinä sohvalla. Settilistaa en vielä tässäkään vaiheessa katsonut, vaan ajattelin ottaa ekan katselukerran vähän kuin oikeasti keikalle menisi. Oli mielenkiintoista tajuta biiseistä pikkuhiljaa se ajankohta, milloin dvd oli tehty. Aika huippua, pitänee joskus toistamiseenkin tehdä näin jos on vain mahdollisuus.

Tuttuja biisejä sateli vaikka millä mitalla, mutta myös ekojen demojen aikaisia ralleja kuultiin. Mikin varressa oli kuitenkin jo Petri heilumassa, kun ennen bändin lavalle tuloa ollut siitäkään varma. On kyllä Petrin ja Markuksen laulutekniikka kehittynyt nuista ajoista huimasti.

Sinällään on huvittavaa, miten alunperin melko huumorimielellä otettavasta bändistä voi tulla paljon uskottavampi vuosien saatossa. Toisaalta, aika useinhan se niin menee.. Dvd:ltä löytyy nimittäin ihan mielenkiintoisia biisejä kuten Näitä polkuja tallaan -coveri ja Finnish Medley, jota taisinkin täällä hehkuttaa jo aiemmin.

Suosittelen muuten joskus ostamaan vanhemman, mutta hyvän bändin dvd:n ja olla tsekkaamatta sen biisilistaa, on nimittäin mahtavaa vaan kuulla ensitahdit biiseistä ja tajuta mitä ne ovat. Mitäpä sitä ennää keikoilla käymäänkään, ku saman tyyppisen fiiliksen voi noinkin saada. No ei.

torstai 10. marraskuuta 2011

Three shots of revolution, give it three shots to get it roll. And if we crash and burn, so be it then, I'll take the fall. / D-Drop Bop - Amoral

Tällä kertaa työn alle otan Amoralin uusimman hengentuotoksen, Beneathin. Levy ei vieläkään löydy hyllystäni lähinnä rahanpuutteen vuoksi, mutta kunhan sitä massia löytyy niin koristaa tuokin levy epämääräistä levykekoani muidenkin Amoral-levyn tapaan. Tästäpä tulee sitten Spotifyn avustuksella tehtyä tarinointia. (Sieltä ei tosin löydy kaikkia levyn biisejä, vain 7 kipaletta, joten..)

Beneath on mielenkiintoinen sekoitus Decrowning-mausteisia kitarointia ja Show Your Colorsin aikaista laulutaiturointia. Hyvä levy tämä on, ostakee pois. Ei käy kieltäminen. Itse kallistun kuitenkin vanhemman matskun puoleen ja siksipä levyn raskaammat biisit tuntuivat kolahtavan enemmän, mutta kokonaisuudessaan tämä on varsin toimiva plätty.

Levyn avaava Beneath-ralli on kyllä erikoisin koskaan kuulemani Amoral-biisi. Alun orkesterityylinen osio tuntuu enemmän Nightwish-tyyppiseltä kamalta, mutta minutin kohdalla alkavat jyllätä Amoralista tutut kitarat. Nuo riffit kai mut joskus sai tykästymään oikeastikin näiden musiikista! Se Arin lauluääni, josta meikäläinen erityisesti digailee pääsee valloilleen biisin alussa ja luo siksi hyvät odotukset muuta levyä kohtaan. Biisi on myös erikoisen pitkä Amoral-kamaksi, mutta en osaa sanoa onko se nyt hyvä vai huono asia.

Levyn toinen biisi, Wrapped In Barbwire, kuulostaakin sitten jo enemmän Radio Rock-kamalta ja tässäkin Arin THE ääni pääsee valloilleen. Toimivaa perusrockikamaa jää päällimmäiseksi mielipiteeksi tästä. Ehkä vähän SYC:in Vividin maisemiin tässä suunnataan. Ei paha!

Sinkkubiisi Silhouette pääsee levyllä paljon parempaan valoon, kun on jo pari muuta biisiä kuullut samaa tyyliä. Video tästä ei edelleenkään erityisen hyvä ole ja vähän turhan kevyttä kamaa allekirjoittaneelle, mutta pitäähän levyllä niitä keskivertobiisejäkin toki olla, koska ei tää nyt huonokaan ole.



(Won't Go) Home yllätti minut ainakin ihan täysin jo sillon aiemmin. Pakko sanoa, ettei Ari öristessään kuullosta yhtään itseltään ja ekat sekunnit laulun alettua voisin tökätä biisin Omnium Gatherumin tuotannon sekaan ilman sen kummempaa pohdintaa. Se mitä Arskan liveördästä muistan (viimeksi siis olen ollut keikalla päälle puolitoista vuotta sitten) ei kyllä ole samaa, kuin levyllä. Mutta oikeasti, tämä on kyllä yksi levyn parhaita biisejä! Toki tässä on melkoisen kovia vaikutteita ainakin mun kuultavissa OG:stä jne, mutta kun sen bändin parhaat piirteet ja Amoralin tilulilu-soolot yhdistetään ei voi olla luvassa muutakuin nannaa korville.

Tässä levyllä onkin Closure-biisi välissä ja sitä en ole päässyt kuulemaankaan. Seuraava Same Difference Silent Renewal-vaikutteisella kitaroinnilla onkin ihan mielenkiintoinen sekoitus vanhempaa musiikillista tyyliä ja Arin puhtaita lauluja. Ei erityisesti minun mieleen ole, mutta meneehän tuo.

Kasi-biisi, Hours of Simplicity on kyllä sitä mun vierastamaa Radio Rock-kamaa ja normaalia rockimpaa. Ei vaan toimi mulle. Tähän väliin tulee taas listassa muita biisejä ja levyn tokavika raita, No Future on kyllä niin Amoral-biisi kuin olla ja voi soitinten osalta. Ari taas kiskaisee uuden sävyn äänestään, mutta tällä kertaa biisi jää vähän vaisuksi mielestäni.



Näin ollen levy yllätti minut kyllä positiivisesti. Pitäisi varmaan nähdä jotakin vaivaa Street Teaminkin eteen, kun sellaiseenkin menin liittymään vuosia sitten. Eivät pojat taaskaan pettäneet todellakaan! Levy luo taas hyvää pohjaa teknisen metallin iskeytymiselle takaraivooni, sillä sitä olen aina jotenkin vierastanut. Vähän vielä lisää ördää peliin ja mun korvia hemmotellaan toden teolla.
.
Te, jotka vaikutatte pääkaupunkialueella suunnatkaahan huomisiltana On the Rocksiin tsekkailemaan special-show:ta jossa on feattaamassa ekoilta levyiltä tuttu Niko Kalliojärvi. Mä niin olisin siellä jo, jos se vaan olis millään muotoa mahdollista. Menkääpä siis munkin puolesta!

Kuvat ovat kaikki Amoralin Street Teamin puolen sivuilta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

A painter on the shore imagined all the world within the snowflake on his palm. / Storytime - Nightwish

Nyt onkin koittanut THE päivä, jolloin Storytimen mussiikkivideo ja itse sinkkukin julkaistiin. Katsoin tuon videon vähän sekavilla fiiliksillä mutta pitää sanoa, että yksi parhaimmista soittomusavideoista mitä mä oon oikeasti nähnyt! Nuo klovnit oli aivan mahtavia ja muutenkin biisin tunnelma välitty videoon erinomaisesti. Löysin tuota kuunnellessani ihan uusia kohtia biisistä kuten loppupuolen Aneten tyypilliset aa-aa-aa -osiot vedettynä kuin Tarjan ääniskaalasta, ei siis voi mennä vikaan!

Sinällään tää biisi on hyvin Dark Passion Play-mainen kokonaisuus, mutta silti tähän on saatu jotakin uuttakin mukaan. Myös tämmönen vähän raskaampi sinkkubiisi toimii erityisen hyvin ainakin minulle, ei ehkäpä sinne Voicelle soimaan mutta tuskin se on tarkoituskaan. Kokoa tässä biisissä itsessäänkin ainakin on, puhumattakaan videosta!

Ainoastaan mua mietityttää nuo Aneten maskitmeikit mitkä lie. Ne joko vaan näyttävät tai ovat vähän huolimattomasti tehdyt. Muilla tyypeillä on erittäin onnistuneita asukokonaisuuksia ja Anetellakin muuten, paitsi nuo mustat silmänympärykset. Näyttävät vähän suttuisilta. :/

Tsekatkaapa video itse ja kertoilkaa mielipitteitänne. Varmaan moni on jo sen katsonut, mutta olis kiva kuulla ainakin niitä mielipitteitä..



Paras arvostelu Imiginaerumista, jonka oon lukenut!

EDIT: Nyt kun sanojen kanssa pääsin biisin tsekkaamaan niin tulihan ne tutut kylmänväreet sieltä. Levyä kohti odotukset vaan kasvavat ja keikkoja kohtaan.. No. Parempi ehkä olla puhumatta niistä.

maanantai 7. marraskuuta 2011

I am the story that will read you real - every memory that you hold dear. / Storytime - Nightwish

Meinasin tipahtaa penkiltä kun hetki sitten uskalluin kuuntelemaan Storytimen. Pakko sanoa että kolahti ja helvetin kovaa! En rupea tänne linkkiä laittamaan, sillä järestäänhän niitä yritellään poistella - keskiviikkoa odotellessa. Ke-aamuna tulee videokin tähän ja siihen odotukset on melkoisen korkella. Toisinaan koeviikko vituttaa ja ainakin kun matikan koe meni joka tapauksessa aivan penkin alle - olisi vaan pitänyt jäädä kuuntelemaan tämä.

Olen yrittänyt nostaa fiiliksiäni kuuntelemalla muutenkin Nightwishiä ja koska pari tuntia sitten vitutuskäyrä oli jossakin taivaiden korkeudella piti myös Eraa vähän väliin katsoa, että vähäsen fiilis paranisi. Ja paranihan se. Ever Dream Tarjan vetämänä on vain jotakin niin. Hienoa.



lauantai 5. marraskuuta 2011

We're nothing and everything - the embodiment of withering. / Human Wasteland - MyGRAIN

Nyt on vuorossa se pitkään puhumani Metalheimin postaus viime viikonlopulta. Joten palataanpa ajassa lauantaihin 29.10. ja Oulucityyn. Keskustassa pääsimme jo Jainan kanssa arviointipuuhissamme hyvään alkuun ja lopulta istuimmekin Raxissa kolmisen tuntia - vaikkei kummallakaan ollut nälkä tai kumpikaan paria pitsaviipaletta enempää syönyt. Tuttuun tapaan lähdettiin marssimaan Teatrialle aivan liian aikaisin, sillä Jaina oli henkisesti varautunut siihen että eksytään vähintään pari kertaa - kuten keväämmälläkin. No eipä eksytty. Oltiin Teatrialla vähän yli viiden ja todettiin että näinhän tässä tosiaan piti käydä ja silleen.


Tapettiin sitten aikaa meikkaillen ja valokuvaillen, kenties myös tuliaisjuomia maisteltiin ja soiteltiin kavereille. Bändityyppejä lärsösi siellä sun täällä ja aina tuntui siltä, että jos jostakin henkilöstä puhuu niin se seisoo selkäsi takana juuri samalla hetkellä.. Lopulta kuitenkin mentiin oville asti odottelemaan, eikä siellä todellakaan ollut tunku. Sisään päästiin yllättävänkin oikeaan aikaan ja suuntasimme suoraan kokoamaan pärstät keikkalukemiin.


Ensimmäisen bändin, Ghoul Patrolin ( ei Ghost Brigaden toim. huom... niinkun koko illan kuvittelin) aikana populaa ei ainakaan liiaksi asti ollut. Eturiviinkään ei porukkaa erityisemmin riittänyt ja taaempana seisoskeli meidän lisäksi eräs poikaporukka, jonka kanssa sitten pitkin iltaa fiilistelimme biisejä ja pittailimme. Bändi jätti kylmäksi, mutta se johtui varmasti osittain myös väenpuutoksesta.

Seuraavana illassa olikin vuorossa eniten odottamamme MyGRAIN. Nyt kyllä pitää taas vaihteeksi ylistää bändiä ja tuumata että bändi kiskas semmosen keikan ettei paremmasta väliä. Ehdottamasti paras näistä kolmesta mitkä itse olen nähnyt. Yleisöäkin alkoi kertyä MyGRAINia odotellessa ihan mukavasti ja meininki kohota.


Setti potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Into to Parallel Universella ja muutamien tyyppien ilme oli näkemisen arvoinen minun ja Jainan aloittaessa moshaus juuri tietyllä rumpuiskulla. Tässä vaiheessa Tommykin saatiin lavalle ja fiilis nousi heti yleisössä. Tarkkaa settilistaa on hirmusen vaikea yrittää tässä vaiheessa muistaa, mutta Shadow People, Translucent Dreams, Darkbound, Dust Devils and Cosmic Storms, Of Immortal Aeons, Alienation ja setin lopettanut Trapped in an Hourglass kuultiin. Varmasti puuttuu joitakin, mutta antakaa anteeksi. 

Heti ensimmäisen biisin jälkeen Tommy totesi meinanneen sanoa joka tapauksessa: "Meidän olleen hyvä yleisö!" mutta kuulema ei tarvinnut miettiä tarkottaako sitä mitä sanoo. Yleisön meininki todellakin oli siis kohdillaan! Myös seuraavan päivän niskakivut kielivät siitä.. Pitkin keikkaa meidän pyllymme nuoleskeltiin puhtaiksi ja yhä kovempi riehuminen vai alkoi.


Neljäntenä ollut Darkbound (jotain minäkin muistan!) aukesi taas lisää ja fiilistely omalta kohdaltani oli kyllä ensimmäistä kertaa huipussaan keikan aikana tän biisin tullessa. Olikohan se jopa juuri ennen Darkboundia kun Tommy tuumasi: "Että ku me ei saada myytyä näitä paitoja, niin kokeillaanpa josko se toimis näin!". Lavalta siis sateli paitoja yleisöön ihan hulppea määrä ja taisin itsekin vääntää kättä eräästä miestenmallista vieressä seisoneen jätkän kanssa - lopulta paita kuitenkin päätyi minulle.


"Naistenhaku" olikin muutaman biisin päästä ja lavalta lähti siis jakoon ladyfit-malleja. En tiedä mikä magneetti mahdoin tällä kertaa olla, koska Yonas nakkeli kaikki saamani paidat. Lopputuloksena mulla siis oli 2 kpl ladyfit S- ja 1 kpl miesten XL -kokoisia paitoja, joista ladyfitit tosin lahjoittelin vieruskavereilleni.

Dust Devils and Cosmic Storms varasti tällä kertaa keikan parhaan biisin tittelin Tommyn tanssikuvioiden seurauksena. Erityisen huikea veto avasi biisille ihan uusia ulottuvuuksia. Jo tämmösten takia keikoille on päästävä!

Keikka oli mieletön yleisön meiningin osalta, mutta selvästi näki että bändiinkin keikka iski ja kovaa. Hymyt korvissa tyypit veistelivät viimeisiä ralleja samalla kun itse hommasi takuuvarmaa niskakipua seuraavalle aamulle. Loppupuolella Resistor sai yllytettyä yleisön pittaamaan ja itsekin teki hyppiä sinne, mutta kuitenkin jäätiin eturiviin lähinnä kameran tuhoutumisvaaran takia. Setti huipentui Trapped in an Hourglassiin, joka olikin yleisölle melkoisen tuttu biisi ja yhteislauluakin kuultiin. Meh likes!


Audrey Horne oli lievä pettymys, koska en ollut musiikkiinkaan tutustunut biisin vertaa ja oletin lavalle tulevan jotakin bläkkistyyppejä ja henkisesti olin valmistautunut käymään ulkonakin tämän aikana. No bändin musiikki olikin jotain rokin tynkää ja yleisö kaikkosi puoleen siitä mitä se MyGRAINin aikana oli. Tästä voimmekin siis vetää johtopäätöksen; toisinaan hävettää olla suomalainen. Laulaja yritti saada porukkaa mukaan kaikin tavoin ja kävi laulamassa eturivissäkin, jossa olleet ihmiset lähinnä väistivät häntä? Anniskelualueen puolelta jätkä kävi myös laulelemassa Moonsorrowin heppujen hiukan naureskellessa vieressä.


Toisiksi viimeisen esiintymisvuoron oli saanut Färsaarien ylpeys Týr. Odotukseni olivat heidän suhteen melko korkealla, mutta bändi ei aivan yltänyt täyttämään niitä. Setistä puuttui aivan liikaa heidän aiempien settilistojen perusteella soitettuja biisejä ja yleisön laimea meininki tiputti omaakin fiilistä. Tässä vaiheessa kullanarvoisia tyyppejä olivat ne pojat joista jo aiemmin mainitsin. Pitivät sentään huolta ettei koko yleisö ole AIVAN kuollut - siinä sitten Jainankin kanssa parhaamme mukaan moshailtiin ja rallateltiin sanoja lopputuloksen ollessa se, että Heri tuntui kyyläävän koko keikan.


Eka tuttu biisi muistaakseni taisi olla vasta neljäs Sinklars Visa johon kyllä sitten yhtyi niin mielissään. Keikalla kuultiin myös Tróndur í Gøtu, Hail to the Hammer, Hold the Heathen Hammer High (huhu, olipa menoa!) ja kunniapaikalla viimeisenä By The Sword In My Hand, jota ennen ei tullut edes "tää on vika biisi!" -kommenttia. Hmh? Silmänruokaa lavalla tosiaan riitti ja musiikki toimi livenäkin varsin mukavasti. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan ainakin Flames of the Freetä.

Setin loppuessa jalkamme alkoivat huutaa hallelujaa sen verta kovaa, että baaritiskin kutsu alkoi voimistua korvissamme. Haettiin siitä sitten juotavaa ja jumituttiin istuskelemaan miksauspöydän eteen. Jossakin vaiheessa Týrin heebot sitten tulivat alueelle hengailemaan ja Heriä kävin hihasta kiskaisemassa nimmaroimaan sinkkua ja samalla piti kuvakin ottaa. Tasainen meikkivoidekerros ja muuta mukavaa? Ei hemmetti, ei se voinu nuin paha siellä olla!


Moonsorrowiin jäätiin suosiolla ihan taakse. Intron pärähtäessä käyntiin fiilis oli aika huvittunut - olo oli vähintään yhtä väsynyt kuin kouluaamuina herätyskellon pärähtäessä soimaan ja setin aloittanut biisi oli tosiaan Sankarihauta - mun herätysääni. Jotenkin en edes tajunnut, että koko biisin voi lähteä soittamaan introsta ja kun laulut Sankarihautaan alkoivat niin fiilis kohosi kyllä huippulukemiin.


Tästä lähtikin sitten paaaljon semmoisia biisejä, joita juurikaan en tuntenut. Tähdetön ja Raunoilla kuitenkin jollakin tapaa toimivat livenä, jälkimmäinen varsinkin ja niiden aikana taas hiukan virkistyi. Yleisö oli ehkä hieman laimea, mutta emme varmasti olleet ainoita väsyneitä paikan päällä. Populaa oli Moonsorrowin aikana jo ihan kivasti ja onneksi siellä oli myös niitä, jotka osasivat pitää meininkiä jollakin tapaa yllä.

Raunioilla-biisun aikana myös saatiin illan toinen pitti pyöräytettyä käyntiin. Olipa sitä pittiä taas muutama kuukausi odotettukin ja seurakaan ei ollut erityisen paha.. Kuunneltiin vielä pari biisiä ja sitten lähdettiin kohti majapaikkaa. Jälkeenpäin ajatellen se ei ehkä ollut se kaikista fiksuin ratkaisu; Helsingin setin loppuun kuuluivat niin Sankaritarina kuin Kuolleiden maakin, joita kumpaakin ja varsinkin ensimmäistä odotin kuin kuuta nousevaa. Josko mä sen vielä joskus kuulen.

Viikonlopun ostokset olivat melkoisen musiikkipainoiset ja sen voikin tästä alemmasta kuvasta nähdä..


Antikvariaatista napsin muutaman Infernon mukaan, joista toinen oli muistaakseni syyskuun numero tältä vuodelta - hinta 2e.. End of and Era löytyi TopTenistä kympillä ja siksi sekin pääsi ostoskoriin. Paita on tosiaan se MyGRAINin keikalta saatu ja nuo oikealla puolella olevat levyt niinikään keikkapaikalta. Ylimpänä on MyGRAINin Mygrain ja keskellä samaisen yhtyeen Orbit Dance. Molemmat rokottivat lompakkoa kympillä ja Týrin Ólavur Riddararós-single vitosen.

Muutenkin musiikkiin on muutamien lähiviikkojen aikana uppoamassa enemmän rahaa kuin on oikeastaan sallittua. Nightwishin lipuista yhdet on jo tilattu, Tarja Turusen joulukiertueen keikan liput ovat tilaamatta, kuten myös Storytime ja Imiginaerum. Ensiviikon perjantaina tulevan Sonatan Live in Finlandinkin tilaus on aivan vaiheessa.. Taidan myös tilata MyGRAINin Signs Of Existence joka myöskin puuttuu hyllystä. Niin ja Lutakon Mokoman & Disease of the Nation keikan lippu myöskin löytyy ostoslistalta. Heippa ylimääräiset rahat!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Aikansa kaikella niin se vain menee. Nyt on aika mun maljani täyttyy ja yli läikkyy. / Silkkii - Jukka Poika


Tämmösiä terveisiä kesältä jonkun kuvaaman videon merkeissä. Tulipa se sama hyvä fiilis ku tuollon oli kun istuttiin nurtsilla hirmusen ihmislössin keskellä nauttien auringonpaisteesta, juomista ja seurasta. Tästä tullee vaan aina mieleen niin kesäinen ja symppis päivä ettei mittään rajjaa. Onneksi ei sen illan tunnelmat sotkeutuneet tähän, mutta nyt voisin ottaa taas kesän takaisin!

Tosiaan, en varmaan sittenkään tänään naputtele Metalheimin postausta, koska tulikin yllättäviä suunnitelmia illalle. Nähellään kaverin kanssa leffan ja muun samantyylisen seurassa joten kirjoittelu lykkääntyy taas.. Ihankun mä sitä ikinä saisin tehtyä! Okei, saan minä. On sen verran sepostettavaa. :)

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Mistä voimme täällä elää? Mistä löydämme tien eteenpäin? / Huuto - Moonsorrow

Mitä musiikki merkitsee minulle?
Äsken kuunnellessani Moonsorrowia mieleeni ponnahti kysymys, mitä musiikki oikeastaan merkitsee minulle ja mitä minä siitä oikein haen. Miksi tahdon opetella erinäisiä lauluja ulkoa ja tunnistaa bändien ukot vaikka silmät kiinni?  Näitä pohtiessani päätin pitää pienimuotoisen gallubin Facebookissa olleille online-heeboille. 3/6 niistä, joiden mielipidettä kysyin vastasi hetkessä elämää. Niin itsekin olisin vastannut, jos minulta vastaavaa olisi kysytty. En osaa kuvitella päivääkään ilman minkäänlaista musiikkia.

Jo pienestä pitäen olen tykännyt soittaa pianoa, laulaa biisien tahdissa ja ylipäätään kuunnella musiikkia. Muistan edelleen kuinka ostin ensimmäisen ihka omilla rahoilla ostetun CD-levyn ykkösluokan säästöilläni ja tämä kyseinen levy sisälsi lastenlauluja. Siitä tämä kaikki hömpötys on sitten lähtenyt ja paisunut valtavan suureksi osaksi elämääni.

Huomasin, että eri ihmisille musiikki merkitsee aivan eri asioita. Toisille se on syy nousta sängystä aamulla ylös kun taas toisille musiikki valaa uskoa itseensä ja antaa kokeilla luovuuttaan. Eräs toinen taas kuuntelee musiikkia pakon edessä ja lenkillä. Itse kuulun lähinnä ensiksi mainittuihin, mutta ymmärrän myös jälkimmäisiä. Ei kaikki voi nauttia jokaisesta asiasta yhtä paljoa. Toisille elämän tärkeimpiä asioita on esimerkiksi lenkkeily, minulle ja monille muille taasen musiikki.



 Suurin osa siitä mitä teen liittyy jollakin tapaa musiikkiin. Nautin kaikenlaisten artikkeleiden ja varsinkin tieteellisten sellaisten lukemisesta ja koulussakin mun kympit on ollu oikeastaan poikkeuksetta lukuaineista. Musiikki ei oo tähän poikkeus, vaan tykkään opetella laulujen sanoja ja varsinkin erinäisiä faktoja bändeistä ja musiikkityyleistä. Eräälle kaverilleni on aivan sama kuka missäkin bändissä soittaa ja mitä genreä mikäkin on, kun taas itse nautin suunnattomasti juuri tuommoisten tietojen etsimisestä ja niiden opettelusta. Eikäpä niitä tarvii erityisemmin opetella, koska mielenkiintoiset asiat toki jää helpommin päähän ku vaikkapa saksan kielioppi näin alkavaan koeviikkoon viitaten...

Nautin musiikinkuuntelusta ja pianon soitosta erityisesti yksin ollessani, koska sillon saan laulaa niin täysin nuotin vierestä ku laulan, eikä tarvitse häppeillä mittään. Toisaalta kuitenkin läheisimmät ystäväni olen saanut musiikin kautta mm. keikoilta ja yhteisten lempibändien kautta enkä voisi kuvitella olevani heidän kanssa muutamaa minuuttia pidempää ilman sanaakaan musiikista. Toiset tykkäävät olla yksin oman musiikkinsa kanssa ja fiilistellä sitä yksin pimeässä kotikolossaan, minäkin, mutta vielä enemmän saan irti musiikista, jos minulla on ne tärkeimmät ihmiset rinnallani laulelemassa samoja rivejä samalla palolla kun minä.

Musiikki on mulle ollut aina se viimeinen taho, mistä mä haen voimaa ja vahvistusta olotilalleni. Mussiikki toimii niin ultimaattiseen vitutukseen kuin pilvilinnoissa leijailuun. Mussiikkiin pääsee myös pakenemaan todellisuutta melkoisen tehokkaasti ja varsinkin koulun painaessa päälle oikein odottaa pääsevänsä kuuntelemaan pitkiä ja eeppisiä biisejä just vaikkapa lähiaikoina paljon kajareistani pauhanneilta Moonsorrowilta ja Ensiferumilta.



Yhtenä pukeutumiseni kriteerinä pidän myös sitä, että musiikkimakuni on jollakin tavalla tultava aina esille sellaiselle henkilölle, joka itsekin raskaampaa musaa kuuntellee. Tästä johtuen mulla on aina jokin vinkki, joka sen kertoo. Minimissään se voi olla tennarit, tähti-kaulakoru tai tummat kynnet, mutta ylleensä se kyllä näkyy paljon selvemmin. Meikkaustyylistänikin jo varmasti voi päätellä musiikkimakuani ja se on yksi niitä harvoja asioita, jotka pysyy myös silloin kun tekee mieli vain huidella kukkamekoissa (lue keväällä ja kesällä..) ympäriinsä.

Kukkamekoista voidaankin väsätä aasinsilta ja hypätä siitä kesään ja festareihin ja festareiden kautta keikkoihin ylipäätään.  Näistä voisin runoilla ihan erikseenkin, sillä olen sitä mieltä, että vaikkei erityisemmin musiikista piittaisikaan pitäisi elämänsä aikana käydä edes yksillä kunnon festareilla. Sitä tunnelmaa on oikeastaan aika mahdoton selittää, mutta kun vieressä on tärkeimmät ystävät ja taustalla pauhaa täydellinen mussiikki ei voi olla paskalla fiiliksellä. Odotan keikkoja aina kuin kuuta nousevaa ja niihin kuuluu jo rutiinina mm. keikkavaatteiden etsiskely viikkoja etukäteen (ainakin jos keikoissa on taukoa) ja meikkailuiden kokeilua ja erityisesti kyseisten bändien huudatusta. Jo se, miten valmistaudun keikkaan lataa akkuja ja valmistaa siihen, että kohta on taas yksi erittäin mahtava ilta tiedossa hyvien ystävien seurassa.



Keikoilla parasta on se, että jo katse riittää kertomaan kaverille mikä on minkäkin hetken fiilis. Ei tarvita sanoja, vain se tunne että ollaan läsnä ja tilanteessa yhdessä riittää. En osaa oikeasti nimetä mitään muuta yhtä mahtavaa asiaa kuin että kaksi elämäni tärkeimpiin lukeutuvaa asiaa yhdistetään; musiikki ja ystävät. Tämän paras esimerkki lienee keikkojen yhteislauluhetket. Kaikki tärkeä nivoutuu siihen muutamaan sekuntiin, jolloin tuntuu että voisi nousta ilmaan ja lennellä milloin vain pois. Se euforian tunne, joka keikoilla vallitsee on aivan käsittämätön. Siksi sitä aina vaan yhä uudestaan ja uudestaan tahtoo sen jumalattoman niskakivun ja käsivarret mustelmille.

Näytän omaa arvostustani bändejä kohtaan juuri meiningillä, omat kipukynnykset ovat ihan toinen juttu siinä vaiheessa, kun seison bändin eturivissä ja oma lempibiisi tulee. Ei silloin ole aikaa välittää tykyttävistä niskakivuista tai polvien paikallaan vääntämisestä. Moni tuskin ymmärtää tätä, ehkäpä suurin osa tämän blogin lukijoista, mutta ne jotka ymmärtävät tietänevät tasan tarkkaan mitä tarkoitan tuolla tunteella. Sillä hetkellä todella tuntuu, ettei ympärilleen tarvii enää yhtään mitään muuta sekä paskat ajatukset ja arkinen sekoilu pyyhkiytyy täydellisesti mielestä. On vain minä ja musiikki. Parhaammassa tapauksessa myös ystävät.



Eräs ystäväni totesi, että olisi mahtavaa luoda jotain yhtä hienoa kuin monet muusikot. Olen samaa mieltä, mutta mielestäni kuitenkaan pelkästään musiikki ei luo siihen sitä paljon puhuttua hienoutta. Sen tekee tärkeät ihmiset, muistot, musiikki ja sopiva mielentila – kaikki yhdessä. Arvioin suurimman osan hyvistä biiseistä juuri sillä pohjalta, miltä ne livenä ovat tuntuneet. Minulle ei ole merkitystä sillä, onko jossakin biisissä kaksi vai miljoona eri riffiä, eikä sillä kuinka nopeaa tai hidasta mussiikki on. Pääasia on se fiilis joka kappaleesta välittyy.

Tästä johtuen en koe olevani genrerajoitteinen, vaan voin kuunnella sitä, mikä mielestäni hyvältä kuulostaa. Olen vain oppinut, mitkä genret minulle eniten sopii – mutta oon silti kuitenkin aina avoin uudelle. Jos ystäväni linkkaa jonkin biisin ja vaikka tiedän sen olevan bändiltä, josta en ole aiemminkaan pitänyt kuuntelen sen silti, josko tällä kertaa bändillä olisi minulle jotakin uutta tarjottavaa. Kenties kaverini on osannut lähestyä minua oikealla biisillä, eikä sillä mikä on Spotifyssä eniten soitettuna. Eräs ystäväni on juuri tämmöinen, enkä ymmärrä mistä hän ne biisit aina kiskasee, mutta yhä uudestaan ja uudestaan hän saa minut hämmentymään sillä, miten hänen linkittäminään biisit toimivat täyttä häkää, mutta aiemmin en ole bändistä millään muotoa piitannut. Tuota piirrettä hämmästelen ihmisissä aina uudestaan ja uudestaan ja toisinaan totean tuntevani itsekin toisen musiikkimaun niin tarkkaan, että osaan ehdottaa hänelle juuri sopivaa biisiä tietyltä bändiltä.

Musiikki on kuitenkin kaiken kaikkiaan vaan erilaisia ääniä peräkkäin, mutta kuinka sillä voi silti olla niin paljon voimaa? Sitä minä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, etten osaisi luopua musiikista elämässäni millään muotoa ja tästä johtuen kuuloaistini varmaan olisi yksi viimeisimmistä aisteista, jotka tahtoisin pitää itselläni jos joistakin täytyisi luopua. Kaikessa kokonaisuudessaan, pelkkinä mustetahroina paperilla musiikki merkitsee minulle aivan mielettömästi – se on yhtä tärkeää kuin ystäväni. Ilman kumpaakaan en voisi kuvitella eläväni.

Rakkaudesta musiikkiin – niin kai sanotaan.