Koko elämähän on vain prosessi. / Puolikas Ihminen - Stam1na

Tännään mulle painettiin ekaa kertaa tööttiä ajotunnilla, iiX. Se oli kyllä ihan turhaa, varmasti liikun edestä nopeammin pois, jos sitä pittää huuattaa. Eikä kuulema oo koskaan aiemmin liikenneympyrässä autokoulun autoille riikkaria huudatettu, joten autokouluimmeinen vierestä tuumas, et seuraavan kerran laitetaan pakki päälle ja perruutetaan päälle. Olin mukana.

Nojoo, hätä ei ollu kuitenkaan tuon näkönen, vaan punanen ja pyöree. Sotkamon Syke nimittäin läväytti mun silmien eteen sellaisen esiintyjäkaartin, että 1.12. lähtee hotellipakettia tilaukseen. Ensi kesänä 19-20.7. rokkaillaan jälleen Sokos Hotel Vuokatin pihamaalla, tällä kertaa kuitenkin Nightwishin, Amorphiksen, Turmion Kätilöiden, Eläkeläisten ja Kotiteollisuuden tahtiin. Oh yeah!

Kyseisistä bändeistä kuitenkin kolme ekana mainittua kuuluu meikän top vitoseen riippumatta siitä kuinka paska musapäivä onkaan. Eläkeläisetkin on festareilla niin toimivaa kamaa, että oon innolla lähdössä tuonne. Mua ei oikeastaan kiinnosta, kuinka mainstreamia nuokin bändit on, vaikka siitä sainkin jo noottia kuulla. Pitäkää vaan tunkkinne, jossei nappaa, sillä luulenpa, että ne nelisen tuhatta lippua myydään aika nopeasti tuolla kattauksella ilman teitäkin.

Viikonloppuna saatan palailla jälleen levyhyllyn esittelyn muodossa, jos vaan aikaa riittää lauantain kouluilulta ja muilta hommilta. Palaillaan siis!

Scent of the sea before the waking of the world brings me to thee into the blue memory. / Ghost Love Score - Nightwish

Kuten tosiaan lupailin, ei mun keikkarupeama päättynyt yhteen iltaan. Vajaan neljän tunnin yöunien jälkeen suuntasinkin vähintäänkin virkeänä kohti Jyväskylä-Helsinki -junaa. Matka menikin varsin mukavasti omenamehun ja Katatonian jumituksen kanssa. Tampereella vaihdoin junaa Jainan kanssa samaan junaan, josta sitten hypittiin ulos Pasilan kohdalla.

Hartwall Areenalla oli tuttujeni puheiden mukaan todella vähän porukkaa, eikä porukkamäärä varmaan ollut edes rikkonut 30:tä, kun me sinne noin neljä tuntia ennen ovia hipsittiin. Siinä sitten leviteltiin kamamme ympäriämpäri ja itse hypin myös toppahousuihin ja villasukkiin, jotka kyllä tais olla vähän liikaa syysjonotukselle, koska jos mua paleltaa tollasissa kamppeissa jo nyt, niin mitenhän meinasin talvella selvitä?

Jonojen järjestys kusi aivan täysillä, kuten myös porukan pääsy sisälle. Vedettiin hirmuspurttia vaan päästäksemme jonoon toisien ovien eteen. Tässä vaiheessa saumat tuntui vielä ihan hyviltä, mutta koska kyseisessä paikassa ei ollut mitään nauhoja tms erottamassa jonoa, se vain levisi ja levisi sivuille ja lopulta kun muutenkin myöhässä tapahtuneen ovien aukaisun jälkeen selvittiin ryntäämään portaat alas ja sisälle saliin, oli eturivihaaveet jo ihan mennyttä. Toiseen riviin melko keskelle, that's the point. Kavereita kuitenkin joka puolella, joten ei se paikka ollut läheskään niin paska kuin olisi voinut kuvitella.

Aaltojakin päästiin väsäämään, tai ainakin yrittämään väsätä. Tässä alapuolella onkin ainoa edes kutakuinkin onnistunut videoni koko viikonlopulta.. Keikkavideoitakin kovasti yritin kuvata, Dark Chest of Wonders esimerkiksi Nightwisiltä löytyy, mutta sen äänenlaatu on jotakin niin kamalaa, että tässä postauksessa ei tule olemaan yhtäkään omaa videotani.

Settilista rykäistiin tuttuun tapaan käyntiin Taikatalvella. Marcon herkkä ääni kaikui ympäri Hartwall Areenaa ja mä tajusin vihdoinkin, että tosiaan olen täällä, mistä mä oon kattonu ennen vaan DVD:eitä. Vitun hullua! Storytime Taikatalven perään ja verhon tiputus kevään meininkien mukaisesti.

Tässä vaiheessa jännittikin, että tuleeko seuraavaksi Ghost River eli aiemmin lupailtu Imaginaerumin läpisoitto. Siinä vaiheessa, kun alkaa kuulua ihan jotakin muuta kuin Ghost River ja kun tajuat, ettei se ole myöskään Imaginaerumilta, on olo jotakin luokkaa öklgkfdghfkhgflkghkgfklg. Dark Chest of Wonders tykitti ihan vitun lujaa. Floor todisti lahjansa viimestään tässä vaiheessa.

Uutta puolta oli tungettu settiin jälleen, Storytimen lisäksi ainoaksi hitiksi jäänyt Amaranth (voi jösses, olen niin onnellinen siitä, ettei setti kattanut kaiken maailman Wishmasterseja ja Wish I Had an Angeleita) menikin sitten kuvatessa tämän postauksen kuvat lähes kaikki. Muuten en kameran kanssa juuri riehunut, mutta hittibiisien aikaan ei ole oikeen muuta hommaa.

Scaretaleen Floor oli saanut paljo enemmän juttuja mukaan kuin miltä armaamme harmaamme Youtuben perusteella aiemmin tuntui. Aneten friikkimäisyys oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa ja tämä onkin varmaan ainoa biisi, jossa Floor hänelle hävisi millään tavalla.

Vieressä ollut tyyppi meinasi tipahtaa polvilleen seuraavan biisin alkutahdit kuullessaan, ja kyllähän minullekin totta maar' Ever Dream kelpasi. Floor vetää tämän biisin minusta lähes yhtä hyvin kuin Tarja. Aneten veto jäi usein kovinkin kauaksi siitä, mutta se ei todellakaan ole moite.

Se, että minun suusta kuuluu mielipide, että biisi kuulostaa lähes Tarjalta, on todellakin suuri kunnianosoitus. Ei Anettekaan tätä todellakaan huonosti vetänyt, mutta Floorin ääni soi tässä erityisesti livenä niin upeasti. Videon äänenlaatu ei todellakaan anna kaikkia Floorin äänensävyjä kuten livenä, harmi. Kuuntelkaapa kuitenkin 3:30 eteenpäin ja kylmät värreet on taattu!



Settiä jatkoi mielipiteet jatkava Slow, Love, Slow. Paremmin tämä toimi ainoana hitaana ja akustisena biisinä nyt kuin keväällä, mutta kuten monista lukemistani rapsoista kävi ilmi, en ollut ainoa, johon kyseinen biisi ei kolahtanut. Sitä seurannut I Want My Tears Back kuitenkin kolahti ja vasta näillä tienoin aloin kaivata viereeni kahta tsirpulaa, jotka luovittuvat toisen/kolmannen rivin paikkansa ja suuntasivat kauemmaksi, nimittäin meininki heidän kanssaan olis ollu vieläkin hullumpaa, vaikka kyllähän tuo nytkin kelepas! Pekka Kuusisto saatiin lavalle niin tähän kuin seuraavaankin biisiin, ja kyllähän mies viulunsa kanssa hyvin juttuun tuli!

Last of The Wilds tuli tuttuun tapaan tähän perään, ja nyt se kerrankin oli paikallaan. Jalkoihin ja käsiin sattui, puhumattakaan moshauskelvottomista niskoista, janosta, kuumuudesta ja yleisestä uupumuksesta. Biisin fiilistely vaihtui lähinnä hengähdystauoksi, jota tosiaan tarvittiinkin ennen keikan loppurykäisyä.



Seuraavaksi kaiuttimet täyttivät arabialaiset tunnelmat ja lavalle saatiin neljä tulitaiteilijaa Arabesquen soidessa taustalla. Katsottavaa siis riitti, ja hengähdystauko oli enemmänkin kuin tarpeen. Seuraavaksi nimittäin lähdettiin semmoseen paikkaan, josta niitä plusasteita löytyykin rutkasti enemmän. Planet Hell on nyt tullut kuultua neljä kertaa putkeen, enkä todellakaan ole vieläkään kyllästynyt. Vai onkohan neljästi.. En muista Kuopiorockin osuutta ihan sattuneesta syystä..


Ghost River setissä paransi varmaan monen päivää, ja kyllähän siinä välillä ihan nätistikin lauletaan: "Beautifully shy as you are, never lose your heart and do come across". Siinäpä sen biisin hienoudet, eli seuraavaan käy tiemme.



Song of Myself on livebiisinä ihan toimiva, vaikkakin se jää minusta kauaksi Poet and the Pendulumista. Toisaalta, kyllähän biisin pituudestakin puuttuu monta minuuttia (liveversiosta siis) verrattuna siihen, ja ehdottomasti minä otan settiin mukaan seuraavan biisin kaltaisen helmen.

Vannoin kuultuani erään kipaleen livevedon Aneten vetämänä, että jos minä tämän joudun koskaan ikinä kuulemaan missään hänen vetämänä, suuntaan tasan tarkkaan ulos ovista. Nyt kuitenkin tapahtui sellainen efekti, että meikän polvista lähti 20cm helvettiin, hyppärin vieressä olleen tuntemattoman tytön kaulaan (joka kyllä myöhemmin esittäytyi Ainoksi) ja tirautin muutaman kyyneleenkin täristen onnesta ja sekavuudesta.



En oikeasti tiennyt miten päin olisi pitänyt olla, olisiko pitänyt pittää silmät auki vai kiinni ja miettiä miltä näyttää vai oikeasti vain antaa mennä. Päädyin kaikista viimeiseen ratkaisuun lähinnä puristaen hiuksiani sormien välissä ja huutaen lyriikoita täydestä sydämestäni. Jossain vaiheessa biisiä romahdin Sannin ja Ninan niskaan eturiviin ja siinä sitten yhdessä pohdittiin, että mitä vittua täällä tapahtuu. Eipä tullut vastausta, mutta melkoiset kylmät väreet ja musiikkiorgasmit kuitenkin.

Minusta oli niin upeaa tajuta, että kun biisin lopussa kertsit muuttuvat uudenlaisiksi, niin Aino tasan tarkkaan tiesi mitä pitää laulaa ja missä. Mikäli vieressä olisi ollut kuka tahansa, joka ei vanhempaan tuotantoon ole juuri tutustunut, olisi se varmasti vaikuttanut munkin fiilikseen alentavasti. "You were the one to cut me so I'll bleed forever!" -huudot raikuivat Helsingin pimeässä yössä ja mun sisällä oikeasti kupli, ei viha vaan ilo ja tyytyväisyys. Tyydyin lähinnä tärisemään ja miettimään, että olenko oikeasti unessa.




Olotila oli jotakin sanoinkuvailematonta, onhan kyseessä kuitenkin all the time -lempparini miltään bändiltä ja muutenkin kyseinen kappale on jotakin niin hienoa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Onneksi myös bändi tajusi, että monelle tämä biisi oli se keikan kohokohta ja hymyjä lensi niin lavalta yleisöön kuin yleisöstä lavallekin. Harvemmin tulee itsekään sydämiä esiteltyä, mutta tällä kertaa sellaiseen tuli todellakin tarvetta, Floorin hymy ja nyökkäys kruunasi mun illan sitten totaalisesti!

Keikan lopetti tämän kiertueen tuttuun tapaan Last Ride of the Day. Kyllähän se on loistava lopetusbiisi, mutta mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sitä encorea. Toisaalta, mun fibat oli edelleen niin loistavat tässäkin, että oikeastaan millään ei ollut väliä. Olin tullut Hartwallille kokemaan elämyksiä, ja niitä todellakin sain. Vaikka olinkin salaa hiljaa omassa mielessäni toivonut, että Ghost Love Score setistä löytyisi, en todellakaan uskonut siihen. En todellakaan.

Kunnon kumartelut ja kuvat yleisön kanssa loppuun ja monelle hyvä mieli, minut mukaan lukien. Keikan jälkeen olotila oli niin sekava, että en oikein kyennyt ajattelemaan. Jotenkin kuitenkin onnistuin bongaamaan kaverini kaulasta ilmaan ammuttuja nauha-asioita, joita sitten itsekin keräilin kaulaani näyttäen lähinnä joulukuuselta. Järkkärit pistivät porukkaa ulos ja me suunnattiin kerrankin kuuliaisesti kohti ovia, jotta saatiin juomista. Taisin kitata koko illan aikana kolme puolen litran lasia tavaraa kurkustani alas ja tottahan toki popcorneja leffaa varten piti käydä hommaamassa.



Leffa ei alkanut ihan ajallaan, eikä edes sen akateemisen vartin jälkeen. Lopulta kuitenkin päästiin permannolle, jossa meitä odotti pitkät rivit penkkejä, pehmeitä sellaisia, kunnon väleillä. Arvostelen! Penkeillä oli myös Infernoja, joita matkalukemiseksi sitten piti hamstrata. Pakko sanoa, että se tunne on aivan mieletön, kun istut oikeastaan aika keskellä Hartwall Areenaa, katselet joka puolelle ja toteat, ettet oikeasti nää edes kaikkia paikalla olijoita. Stobe Harjun sanoja vähän lainaillen, oli meitä siellä paikalla 10 000. Päälle 9900 tuhatta ja minä. Mitä vittua.

Meidän paikat leffaa ajatellen olivat loistavat, sillä screen näkyi kokonaisena ja kun istuttiin kauempana, niin myös melko tarkkana. Eturivin paikoilla istuminen olisi varmaan vaan lähinnä vituttanut. Marcon ja Stobe Harjun kiitoksien lomassa purettiin keikkatuntemuksiamme jälleen, ja olotila ennen leffaa olikin melko euforinen.

Elokuva itsessään oli melko sekava, ja varmasti vaatisi toisen katselukerran, jossei kolmannenkin. Lyhyesti juonta spoilaten, siinä siis keskitytään liikkumaan ihmisen mielessä keräillen muistoja kokoon. Enempää ei kuitenkaan multa irtoa ainakaan vielä, joten saatte odotella 23.11. ja yleistä ensi-iltaa. Leffan jälkeiset kommentit mun suusta oli lähinnä linjaa: "Ööö..", kun Sanni niitä kyseli. Jumiteltiin sitten Hartwallilla aikamme, ennen kuin lopulta suunnattiin kohti Pasilan juna-asemaa ja luksushotellia, muiden suunnatessa kohti Omppua.

Edellisen illan Omppuyö veti multa mehut aika hyvin, joten 120cm sänky oli todellakin vain ihana yllätys puhumattakaan ensimmäisestä lämpimästä ateriasta sitten perjantaiaamun pakolla syödyn tortillan. Meillä oli ammekin, you looozerrs! Nojoo, se siitä. Ei me tosissaan oltu yötä kuin Sokos Hotel Presidentissä, mutta kyllähän se keikan jälkeen aika arvon ylennykseltä tuntui. Tavaratkin levis ensimmäisen viiden minuutin aikana varsin tehokkaasti, ottaen huomioon, että sängyllä ei ole huivin lisäksi YHTÄKÄÄN vaatekappaletta, vaan ne ovat yhä nätisti (.. ja tiiviisti..) pakattuna reppuun..



Miten olen ylipäätään voinut survoa tuon kaiken yhtään minnekään? Loppureissu menikin sitten baarissa olleelle toverillemme soitellen, juna-asemalla lagittaen koska vitun isänpäivä ja lopulta junassa laatuaikaa viettäen Picnicin savulohi-vuohenjuustosalaatin kanssa nukahtaen lähes haarukka suuhun..

Torstai-illan tuska ja ahdistus vaihtui siis jo perjantaina upeaan fiilikseen, jota lauantai-ilta vielä täydensi. Sunnuntain kauppojen kiinniolokaan ei juuri vaikuttanut siihen tunteeseen, että tämä oli paras keikka reissu koskaan. Reissuna kyllä. Ihmisten näkemisenä kyllä. Näin oikeasti varmaan kaikki keikkaihmiset, ketä kuvitella voi. Oon niin onnellinen, että mulla on teidät. Aina joku, jolle jutella. Terkkuja vaan ihan tasapuolisesti kaikille, nähellään sitten seuraavalla kerralla. Kiitos!!! ♥

Once I had a dream and this is it. / Dark Chest of Wonders - Nightwish

Minusta alkaa tuntua siltä, että olen saanut lempibändini takaisin, vaikken sen hienoutta ajallaan koskaan ymmärtänytkään. Aneten Nightwish ei koskaan lyönyt tietään suoraan mun sydämeen, vaikka Imaginaerum onkin yksi parhaimmista Yövissyn parhaimmista levyistä. Silti se ei pysty koskaan lyömään minun rakkauskaksikkoani Century Childiä ja Oncea.

Vaikka Aneten Ever Dream olikin korvia hivelevää kuultavaa, eikä Planet Hellin löytyminen hänenkään aikaisesta setistä ainakaan suupieliä alaspäin kääntänyt, aletaan nyt liikkua sillä alueella, että olen valmis maksamaan lähes mitä vain päästäkseni näkemään tämän bändin. Floor on erittäin upea ilmestys, niin noin ulkonäöllisesti kuin laulullisestikin.

After Foreveriä ehkä levyllisen kuunnelleena suhtautumiseni Flooriin oli kovin kyseenalainen, en halunnut muodostaa mielipidettä, jonka luultavasti myöhemmin pyörtäisin. Keskustelin erään henkilön kanssa, jota en todellakaan lukisi Nightwishin fanipiiriin. Minusta on hienoa, että on kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla on vahvat mielipiteet ja tietopohja bändeistä, joita he eivät kuitenkaan aivan täydellisinä pidä. Hänellä oli vahva mielipide Elizen loistavuudesta Nightwishin mikkiin, itse en vielä oikein tiennyt.

Elize Ryd ja Alissa White-Gluz tosissaan vetivät sen suurta hämminkiä aiheuttaneen keikan, jonka jälkeen Anette erotettiin bändistä. Minusta Amaranthessa vaikuttava Elize sopisi Nightwishin keulaan myöskin erittäin loistavasti, nykyään, sillä erityisesti tuo Nemo-veto tässä alemassa videossa kertoo sen minulle. Amaranthea en ole juurikaan kuunnellut, mitä nyt muutaman biisin jälkeen todennut sen jättävän minut kylmäksi.



Elize ja Alissa vetivät tunnin varoitusaikaansa perustuen keikan todella hyvin, ainakin Youtuben videoiden perusteella. Kuka voisikaan vaatia, että sanat osattaisiin niinkin pienen varoitusajan jälkeen? Toisaalta, kyllähän kuka tahansa taitava ja tässä yhteydessä voinee käyttää nimitystä "oopperaääninen laulaja" pystyy omalla karismallaan vangitsemaan minunkin mielenkiintoni.

Floorin tulo mukaan kuvioihin aiheutti minussa lähinnä vain hämmennystä, en tahtonut olla yhtyeestä saati hänestä mitään mieltä. Muutaman Storytimen vedon kuuntelun jälkeen hän jätti minut lähinnä vain kylmäksi. Kaipasin Anettea takaisin. Scaretale erityisesti aiheutti suuren pettymyksen, Aneten sekopäisyys todellakin teki biisistä sen, mitä se oli .

En ennen Hartwallin keikkaa tahtonut kuunnella juurikaan Floorin vetoja, etten spoilaisi itselleni settilistaa. Olin kuitenkin tietoinen Imaginaerumin läpisoitosta, joten fiilikset ei todellakaan olleet kovinkaan korkeat. Erehdyin kuitenkin pläräämään Youtubea ja huomaamaan Higher than Hopen videon. Laitoin silmät kiinni, suljin sivun ja mietin mitä vittua on tapahtumassa.



Kuuntelin tuon kyseisen vedon nyt ja sain mielettömät kylmät väreet. Nyt aletaan liikkua semmosissa vesissä, että minusta tuntuu, etten oikeasti tiedä miten päin minun tulisi olla. Higher than Hope ei ole koskaan ollut minulle top vitosessa oleva biisi, mutta silti, en uskonut kuulevani sitä enää koskaan kenenkään muun kuin Tarjan vetämänä tämän bändin riveissä. Vaikka settilista koostuukin lähes fifty-fifty jakaumalla uusia ja vanhoja biisejä, olen kuitenkin niin kovin täpinöissäni. Floorin ääni on kuitenkin niin lähellä ainoan oikean laulajan ääntä, että varmaankin lähes jokainen biisi olisi mahdollista vetää. Lueskelinkin tässä aikani kuluksi vitutustani kameraani kohtaan laannuttaen Youtuben kommentteja:

"I'm waiting for The Phantom of the Opera and of course, Slaying the Dreamer :)))) We have NW back !:)"

"Thanks GOD! And thank you Jansen. It's been a long time (6 years?) since I felt this feeling with this song. Good old Nightwish is back baby..."

"I'm in tears.

Nightwish are finally back?

Please Floor stay...!"

... ja minusta tuntuu, että voin yhtyä noista aivan jokaiseen. Tiedän, että monet ystävistäni ovat Aneten kannalla ja monista juuri hän on oikea laulaja tähän yhtyeeseen. Tiedän kuitenkin senkin, että jokaisella on oikeus olla sitä mieltä kuin hän itse on. En halua vaikuttaa kusipäältä, mutta mikäli sinä kyrsiinnyt tästä postauksesta, eikä sinulla ole muuta sanottavaa kuin vaikkapa Floor on paska, voit jättää sen aivan hyvin kommentoimattakin. Minusta olisi kuitenkin ihana keskustella henkilöiden kanssa, jotka ovat aivan päin vastaista mieltä asiasta kanssani, mikäli perusteluitakin irtoaisi tai esimerkkejä.  Jokainen saa minusta olla tästäkin asiasta ihan sitä mieltä kuin itse on, kunhan on valmis perustelemaan kantansa. :)

Viimeistään livenä ensimmäisten lauluosuuksien jälkeen, tajusin, että nyt ollaan siellä mistä tämä bändi tosissaan lähti. On hankala uskoa todeksi sitä, että voin oikeasti kuulla Ghost Love Scoren lähes sellaisena kuin se niin monta kertaa on kaiuttimistani kuulunut.

Toisaalta, mikäli Anettea ei olisi ollut tässä välissä, olisi Floor saanut aivan hirvittävät määrät vertailua Tarjaan. Anette kuitenkin joutui keskelle paskamyrskyä, ja hyvin hän minusta kaiken tämän kestikin. Vaikkei Floor olekaan pysyvä laulaja, jollaiseksi minä hänet haluaisin kyllä, en ole pitkään aikaan rakastanut tätä bändiä niin paljon kuin nyt teen.

Minulla ei todellakaan ole mitään Anettea vastaan. Aion seurata hänen uraansa ainakin jossain määrin, mutta just nyt musta tuntuu vain niin hyvältä, että Nightwish muuttaa suuntaansa ja tekee ikäänkuin kumarruksen historialleen, samalla se tosin kuitenkin näyttää persettään uudelle menestykselleen. Millään ei voi kieltää sitä faktaa, että Nightwish ei ole koskaan ollut niin kuuluisa, tunnettu ja rakastettu kuin tänä päivänä. Se, olisiko tämä sama kuvio onnistunut ilman Anettea jäänee kuitenkin ikuiseksi kysymysmerkiksi.

Ystäväni sanoja lainaten, tosin eri bändiin liittyvässä keskustelussa: "En olisi koskaan voinut kuvitella, että voisin rakastaa tätä bändiä enemmän kuin aiemmin tein. Nyt näiden keikkojen jälkeen, on kuitenkin fiilis ihan toinen." Tämä koko kuvio on ihan täydellisyyttä minulle. Olen niin onnellinen, että tällä hetkellä Nightwish on oikeasti sellainen, jollainen se kaikista rakkain Nightwish on minulle aina ollut. En uskonut tämän päivän koskaan koittavan, mutta tässähän tätä ollaan.

Vuosi sitten julkaistun Imaginaerumin aikaan olotila oli erittäin positiivinen ja odottava, mutta mikäli joku olisi minulle sanonut silloin, että voit rakastaa Nightwishiä vieläkin enemmän, olisin nauranut hänelle päin naamaa. Puhumattakaan siitä, että hän olisi sanonut minulle, että mikin varressa heiluu laulaja, jota oikeasti voit rispektata lähes yhtä paljon kuin Tarjaa. Olen niin onnellinen.

Fuck you, you're just a piece of shit, fuck you, we take no shit. / Fuck You - Norther

Nyt on kyllä pakko sanoa, että tämä ei ole edes todellista.

Minulla oli todella kiva idea teille videopostauksen merkeissä, mutta kamerani päätti lopettaa toimimisen, eikä se kuvaa ollenkaan 3s pidempää videota, vaan sammuu tai itseasiassa ei edes sammu, vaan menee johonkin käsittämättömään tilaan. Vitutuskäyrä nous just aika vitun korkealle, koska yritin tehdä saman postauksen kolme kertaa onnistumatta siinä.

Luultavasti siis ette saa mitään aktiivisuutta tänne blogiin, koska kamerani ei tosissaan luultavasti herää tuosta koomasta. Ehdotuksia uudesta kamerasta, jonka kuvien- ja videoiden laatu on hyvä ja sen saa vielä keikkapaikoillekin kuljetettua otetaan vastaan. Toisaalta, ehkä olisi aika siirtyä vihdoinkin siihen järkkäriin. Suosituksia?

Somehow I never leave this deadhouse - somehow I don't mind being gone. / Deadhouse - Katatonia

No onpahan tuota taas taukoa tullut pidettyä. Vihdoinkin mulla olis teille jotakin kerrottavaa keikkojen muodossa ja muutenkin tuntuu, että ideoita uusiin postauksiin olisi riittämiin. Olen tässä lähes kuukauden aikana löytänyt ihan uusia rakkaudenkohteita musiikkiskenestä, joista vihdoinkin voisin ehkä enemmänkin rueta rustailemaan. Toivottavasti tämä fiilis ei ole mikään ohimenevä aktiivisuuden puuska, sillä tosiaan te 32 lukijaa ansaitsisitte kyllä parempaankin..

Tasan viikko sitten starttasin hyvinkin pitkälle näihin aikoihin junalla kohti Jyväskylää. Sitä ennen kuitenkin väänsin biologian koetta ihan tosissani ja jumitin mediateekissä odotellen seuralaistani. Mahtavuutta oli kuulla myös se, että koko viikon eipäs-juupas -pelissä häviöllä ollut kaverini pääsi hänkin pyörähtämään Lutakossa. Pitkään aikaan ei oltu nähtykään, joten oikein mukava reissuhan tästä oli tiedossa, vaikka torstai-iltana fiilis olikin jotain ihan muuta.

Junalla Pieksämäelle ja siellä tuttuun tapaan kaveri sai odotella meidän junan saapumista ihan kunnolla, mutta ihan käsittämättömällä tsägällä meille oli myyty vastakkaiset paikat samasta Pieksämäki-Jyväskylä -vaunusta. Siinä sitten rupateltiin tovi ja lopulta jakaannuttiin päämäärässämme kuka minnekin. Meidän tie vei Lutakolle (se tie oli kuitenkin melko kivinen ja kuoppainen.. Kuka muka voi hiffata nopeasti, mistä kohtaa mihinkin pitää mennä ku kaiken maailman rakennusbokseja siellä ympäriinsä on?) Nojoo, lopulta selvittiin oville ja minä jäin sinne jumittamaan muiden Oonan ja Jirin suunnatessa hotellille. Seuraa tosin sain heti ja mukavasti jonottelu siinä sitten menikin, varsinkin kun itse vietin vajaat pari tuntia hakien ruokaa ja lagaten hotellissa, hupsista heijaa.

Pitää kyllä sanoa, että hienoa toimintaa Lutakon heeboilta antaa porukan käydä lämmittelemässä ja kusella ja lopulta kertoa joillekin ihmisille muutaman minuutin seisomisen jälkeen, että: "Joo, sori, ette pääse sisään  jossei löydy lippuja jo etukäteen. Ovilta myydyt loppuu tähän".  Huimat 18 kappaletta niitä olikin sitten jäljellä. Muutenkin Lutakko on aina yhtä mukava keikkapleissi, ku järkkärit osaa asiansa ja vettä kannetaan eturiiviinkin enemmän kuin olisi tarpeen.

Illan aloitti yhdysvaltalainen Junius, joka ei kyllä mua ainakaan sytyttänyt. Paikalla olijoista muutamat siitä kuitenkin tykkäsi, vaikka meno olikin sitä luokkaa, että teki mieli kävellä eturivistä helvettiin. No, toteutinhan minä sen heti bändin lopettamisen jälkeen. Alcest puolestaan kolahti jo paremmin, vaikka tämäkin bändi kärsi hiukan siitä, ettei miksausta tehdä kunnolla muuten kuin pääesiintyjälle ainakaan laulujen osalta. Alcest kuitenkin sai porukkaan jo liikettä ja kyllähän sitä ihan ilokseen seurasi, vaikka muuten tuttu bändi ei mulle kyseessä ollutkaan.

Lisää tuttuja tuli moikkailtua, ja lopulta junailijaystävänikin liittyi seuraamme toiseen riviin, terkkuja siis! Katatoniaa ennen alkoi vihdoinkin tulla hiukan keikkafiilistä, mutta olin edelleen vakaasti siinä uskossa, että niskojanihan en liikuta. Juu-u. En.

Jo junassa spoilattu settilista näytti kuitenkin melko messevältä minunkin makuun, ja jossei muuta, niin pituutta tässä ainakin oli. Itse jäin kuitenkin kaipailemaan Walking by a Wireä ja Evidenceä, mutta kaikkeahan ei voi saada. Totta kai myös Departer olisi ollut jotain niin ♥.

1. The Parting

2. Buildings

3. Deliberation

4. My Twin

5. Burn the Remembrance

6. The Racing Heart

7. Lethean

8. Teargas

9. Strained

10. The Longest Year

11. Soil's Song

12. Omerta

13. Sweet Nurse

14. Deadhouse

15. New Night

16. July

17. Day and then the Shade

18. Dead Letters

19. Forsaker

20. Leaders

Tämän postauksen väsäämisessä tulikin sitten melkoinen tauko, kun biologian alkoi ja piti ihastella mm. matikanopettajamme lapsenlasta. Settilistaan jos nyt takaisin palailisi, niin setti alkoi semmosella Andersin laulusuorituksella, että melkeen kylmät väreet se ainakin mulla sai aikaan. The Parting kuulostaa biisinä yksistään ihan kurakamalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Kyseessä on ehdottomasti yksi Dead End Kingsin parhaista biiseistä. Buildings ei puolestaan ihan levymuodossa mulle kolahtanut, mutta hyvinhän tuo livenä tuntui soivan.



Tähän väliin pakko sanoa, että se fiilis ku kaveri huutaa korvaasi: "SEURAAVA ON DELIBERATION!" ja sekuntia myöhemin kuuluu "..And the next song is deliberation!"... No toisaalta, en usko että setin samanlaisuus haittasi häntäkään, eikä todellakaan ainakaan minua. Tuntui, että bändikään ei ollut jumiutunut ihan samoihin kaavoihin, kuten tällä kertaa mainitsematta jätetyllä bändillä tapana on.. Ei kyllä haitannut minua yhtään, mutta toisaalta, enhän ollut nähnytkään edellisen illan keikkaa toisinkuin junassa listaansa esitellyt toverini.

Oltaisiinko juuri päästy My Twiniin asti, kun mun niskat sitten pääsi hommiin. Tietenkin jälkikäteen ajateltuna moshaaminen on aina yhtä typerää, kipuilu seuraavina päivinä on niin kamalaa. Eipähän siinä muukaan auttanut, kun mun järkytykseksi koko porukka oli heti ekoista tahdeista asti niin hyvin mukana, ettei mitään rajaa. Setti jatkui muutaman biisin muodossa, kunnes taas viimeistään mun korvia hyväiltiin Teargasin muodossa. Olin saanut kyseisen kipaleen keikkaa edeltäneellä viikolla avattua ja salaa toivoinkin sitä settiin, ja sieltähän se tuli.



Loppukeikan kohokohdat mulle muodostivat The Longest Year, Omerta Sweet Nurse, Deadhouse (!!!), July, Dead Letters ja Forsaker. Tuohon Deadhouseen palatakseni, miten mikään biisi voi olla niin mitäänsanomaton mutta silti niin nerokas ja täydellinen?! Ne, joille Katatonia ei ole tuttu, ja ne, jotka olen käskenyt kyseisen biisin kuuntelemaan, mutta ketkä eivät oo sitä tehny nii nyt alkais olla aika tuntea pisto sydämessä ja viimestään klikkailla tuosta play-napista:



Olisin muuten laittanut jonkun livevedon, mutta monessa niistä biisi kuulosti aivan eriltä kuin albumiversiossa. On luksusta herätä aamulla, tiedostaa että päässä soi biisi ja tajuta sen olevan sellainen, joka ei periaatteessa vaadi edes hirvittävää pelleilyä nuottien kanssa. Tämä on jotenkin niin tasapaksu biisi, mutta silti yksi Katatonian parhaista.

Omertaa en ollut, pakko myöntää, edes koskaan kuullut. Se kuitenkin kolahti myöskin erittäin kovasti ja keikan jälkeen se onkin soinut kaiuttimistani varsin monta kertaa. Yhteneväisyys johonkin Sonatan biisiin tai ainakin johonkin heidän livevetoon on huomattava, mutta kertokaapa joku mihin, jos tullee mieleen.

Kaiken kaikkiaan keikka oli setin osalta aivan loistava. Yleisön meininkikin oli ihan huipussaan, mitä nyt %-tarjoilu vähän ongelmia aina saakin aikaan. Crowd surfingiakin porukka intoutui harjoittamaan, vaan aika nopeasti tämäkin kyseinen sankari takaisin lattialle päätyi - onneksi. Ensin samainen herra yritti päästä lavalle minun ja sillä hetkellä vieressäni olleen naisen välistä. Onneksi kuitenkin sain kyseisen naisen pohtimaan juttuja, ja tajuamaan sen, ettei miestä todellakaan saanut päästää lavalle. Itseäni pelotti kokoajan, että missä vaiheessa tämä kyseinen sankari menettää hermonsa minuun ja iskee minut polvella vasten eturivin kaidetta ja kiipeää yli. 



No onneksi ei missään vaiheessa.. Muitakin vittumaisia elementtejä toki oli, kuten känniääliöiden tunkeminen eturiviin. Toisaalta, tämä samainen urpo päästi sitten itselleen tuntemattoman naishenkilön paikalleen eturiviin jossain keikan puolivälin tienoilla, wtf? Harmi kuitenkin kavereilleni, joista toinen lensi eturivistä helvettiin, mutta no, pittää opetella pitämään puolensa.

Tämä kyseinen keikka kiilasi kyllä monta loistavaa keikkaa tieltään ja päätyi keikkojeni top 4:seen ihan huomattavalla ylivoimalla, varsinkin jos ottaa huomioon sen, että kyseessä oli bändin ensimmäinen keikkani eikä vertailupohjaa ollut siis olemassa. Sen verran voin kuitenkin vinkata jo nyt, että viimeiseksi se ei todellakaan jäänyt, vaan eiköhän oteta tällainen trippi uudestaan viimeistään silloin, kunhan seuraavan kerran bändi Suomen kamaralle saadaan. Tämä kyseinen reissu ei kuitenkaan päättynyt minun osaltani tähän, vaan jatkoa on tulossa tässä lähipäivinä.