Mä rupattelin teille kovasti Stellan biiseistä mut tajusin kuulostavani niin urpolta, että sen julkaisu saakin sitten jäädä. Mua vituttaa jotenkin aivan hulluna näiden levyjen kasaantuminen, en saa koskaan kirjoitettua näistä kaikista, ja muutenkin tuntuu ettei mulla oo motivaatiota yhtään rustailla näistä. En ole itsekään kerennyt puoliakaan näistä kuunnella, puhumattakaan siitä että olisin ehtinyt rauhassa näistä biisiäkään kuulemaan. Runoilenkin sitten tällä kertaa itselleni hemmetin tutusta ja rakkaasta levystä, joka nousi levyhyllyni 'lajittele' -osion pinon päällimmäiseksi läpyskäksi joskus toissa viikolla kaverin avustuksella. Hoitovirhettä en ole koskaan Äxässä käydessäni löytänyt ja vihdoin sitten ystäväiseni tilaili nämä meille cdon.comista.
Kysseessä on siis itselleni se rakkain Kätilölevy. Pirun Nyrkki kiilaa kyllä todella hyväksi kakkosesi, mutta tämä on ainoa levy, jossa kaikki biisit on toimivia vetoja. Myös oma lempibiisini, Lepositeet, löytyy tältä lätyltä, eikä se ainakaan laske arvostustani!
Levyn aloitusrallin tahtiin on moni tämänkin blogin lukijoista varmaan keikoilla tanssahdellut tyylillä iso laatikko - pikku laatikko. Itse en ollut ennen viime kesän Myötätuulta koko rimpsua kuullutkaan, mutta siitä lähtien sitä on pitänyt päästä viljelemään aina alkusoittojen tahdissa. Biisin sanat, kuten Kätilöiden lyriikat ylleensäkin, on omituisia, mutta jälleen kerran niiden rimmaavuus soitinten kanssa on viimeisen päälle ajateltu. Teurastaja onkin yksi niistä parhaista livebiiseistä, joka räjäyttää yleisömeren oikeastaan aina.
Oma lempibiisini koko yhtyeen tuotannosta löytyy kakkospaikalta, 223 sekuntia korvia hiveleviä nuotteja kuorrutettuna lyriikoilla, joiden seasta löytyy oikeasti sanoma. Kysseessä on siis Lepositeet, joka on tällä nimellä kulkevista biiseistä se my only one. Mikäköhän sekoaminen se taisi tapahtua, kun tämän vajaa kaksi kuukautta sitten ekaa kertaa livenä pääsin todistamaan. Huhhuh!
Kuntoilubiisiksi itselleni ristityn Pahan ihmisen tarina sanoissa on niin totta:
"Ja niin taas tapahtui, ihminen itsensä jumalaksi muutti
Teki taivaan päälle maan ja tuhosi sen taas uudestaan."
Levyn nelosraita on taas niitä biisejä, joita moni on päässyt livenä rallattelemaan. "Voi kuinka se vihaa, *mitä?* verta ja lihaa!". Pakko sanoa, että vaikka biisi ensimmäisen vuoden aikana jäi vähän huonolle kuuntelulle, on se livevetojen perusteella kohonnut arvostusasteikollani keskivertobiisien joukkoon, ihan vaan sen takia, että porukka ossaa bailata tämän tahtiin.
Pimeyden Morsian on yksi niistä biiseistä, joihin ensimmäisillä kuuntelukerroilla takerruin ja päätin tykkääväni. Tämä onkin monelle varmasti se, johon Kätilöiden tuotannossa ensimmäisenä törmätään, Sika!-biisin lisäksi. En ole kuunnellut tätä biisiä varmaan vuoteen, sillä kulutin tän jossain vaiheessa melko pahasti loppuun. Ehkäpä tauon jälkeen tälläkin voisi olla toivoa. Ainakin viimeistään syksyllä, jolloin tämän biisin kultakausi ainakin meikällä on.
Kaverin kanssa jutskattiin Hoitovirheestä ja tuli ilmi, että nämä seuraavat neljä biisiä on vähän hämärän peitossa hälle, vaikka muuten tuotanto hyvin onkin hallussa. Itselleni tämä tuli yllätyksenä, sillä vaikka seuraavien biisien nimet: "Seinä", "Liitto", "4 Käskyä" ja "Rautaketju" ovatkin hyvin samankaltaisia keskenään, tiedän tasan tarkkaan itse mistä biisistä milloinkin on kyse. Harva näistä kuitenkaan on itsellenikään niitä ihan parhaimpia ralleja.
Levyllä ensimmäisenä tullee Seinä, joka on kyllä itsellenikin jäänyt hiukan vähemmälle kuuntelulle. Kyseessä ei ole mikään huono ralli, vaan jotenkin aina joku muu biisi kiilaa 'tekee mieli kuunnella seuraavaksi tämä biisi' -listalla ylemmäs. Liitto puolestaan on avautunut viimesen vuoden sisällä ihan uudelle tasolle. Lyriikat toimii ja näissä ekojen levyjen biiseissä on tosiaan nähtävissä se, että sanojen taustalla on oikeasti ajatuksia ja tahto kenties vaikuttaa asioihin.
"Karut ovat kädet jotka takovat varallisuutta
Ruma on se mieli mikä ei tunnista todellistuutta
Kuolema ei tahdo tappaa vaikka sielulta ruumiin kuorii
Sielut vannottavat liittoja liitto kestää ja kansa huorii"
Erityisesti tuo kuolema-kohta on nerokas, voi että mä tykkään tuosta suomenkielellä leikittelystä. Jo tämänkin takia Kätilöt, Stam1na ja Mokoma saa melkoisen etumatkan englanniksi musiikkiaan esittävien joukossa. Sanat on helppo ymmärtää, pohtia niiden tarkoitusperiä ja kuvallinen kielikin tulee aivan eri tavalla esille kuin englanniksi esitetyssä musassa. Siksi katsonkin vähän karsaasti yllä mainittujen bändien enkkubiisejä. Kätilöiden jytässä ne toimii, mutta Stam1na on mun mielestä ainakin ihan väärillä poluilla englanniksi musisoidessaan.
4 Käskyä puolestaan kuulin 2 Times Terrorin tulkitsemana ensimmäistä kertaa livenä. Tykkään biisistä huomattavan paljon, sillä vaikka toki industrial usein tehdään todella samalla kaavalla, niin kuitenkin tässä on se oma fiiliksensä m ukana. Tässäkin biisissä on sanoittaja ajatellut varmaan livemenoa, sillä mikäpä sopisi paremmin hikisen ja limaisen pvc-kuteisen klubin porukan suuhuin kuin lainit:
"Marssin yli, ylitsesi, ja päälläsi tanssin
Ääni, huutoni, saa nyrkkinne taivasta takoomaan
Käsken käskyni, teidän jalat pakottaa liikkumaan"
Rautaketju ei aiheutaa minussa myöskään erityisiä säväreitä. Perusvahva biisi, paljon parempi kuin vaikkapa moni Perstehniquen biiseistä, kuten kaikki tämän levyn biisit, mutta eipä juuri enempää.
Osasto A lienee puolestaan toiminut bändin introna ja aloittaakin lyhyiden biisien jatkumon, joka ihan näihinkin päiviin asti on pysynyt. Goottiyleisön suuhun sopivat lyriikat varmasti ovat raikaneet monilla keikkapaikoilla ja festareilla. Kuulisin itsekin mielelläni tämän Vuosi 2008:n tilalla, vaikka sitä kuinka eri vuosiluvuilla kyllästetään.
Levyn viimeinen biisi, Kärsi, on täydellinen lopetus upealle levylle. Olisin kovasti tahtonut nähdä joskus ruoskintashow:n, mutta ikinä minä ja se ei satuttu samalle keikalle. Kärsi kuitenkin taisi soida Sandelsrockissa 2010, kun lavalla oli myös teatteriporukkaa niittailemassa itseään ja pelleilemässä injektioruiskuilla. Biisi on yksinäänkin aivan mahtavaa kamaa, ja tämä on myös yksi niitä biisejä, jotka toimivat silloinkin, kun muu Kätilömeno ei kolahda.
Summa summarun kyseessä on siis Kätilöiden kova uranaloitus plätty, josta ei erilaisia biisejä puutu. Pidän tässä vanhemmassa Kätilömenossa siitä, että sanoissa on ajatuksia ja turhautumista takana, jota tältä levyltä kuitenkin löytyy. Lyriikoissa ei kuitenkaan upota suohon ihan päätä myöten, vaikka polvillaan siellä jo kahlaillaan. Koska levyllä ei ole yhtään täydellistä instrumentaalibiisiä, toimii se mulle paljon paremmin kuin vaikkapa Pirun Nyrkki, jolla täytebiisejä puolestaan riittää mahtavien biisien lisänä.
Keikkareissuista viimeistä viedään ja tämä saattaakin olla viimeinen keikkapostaus pitkään aikaan, sillä keikkakevääni näyttää hyvin harvalta, toisin sanoen tyhjältä. Todellakin haluaisin reissata johonkin vielä tässä pitenevinä kevätpäivinä, mutten oikein mitään järkevää ole löytänyt..
10.3. lauantaiaamuna herättiin ennen kahtatoista ja siinä sitten tehtiin kaikki oleelliset ja epäoleelliset jutut ennen kuin suunnattiin keskustaan. Oli tarkoitus lähteä pienemmällä porukalla, mutta armaat tulevat naapurimme pyyhälsivät sisään ovikoodillamme, ja mun olo ainakin oli 'häh?' siinä tilanteessa. Neljästä tuli seitsemän ja matka kohti Jyväskylän kirppareita saattoi alkaa.
Tätä ennen olin kuitenkin saanut päähän piston, joka liittyi teen keittämiseen. Se ei ollut kovin järkevää, sillä annoin teeveden kiehua ihan rauhassa tuliseksi, koska en jaksanut nousta. Rupesin kaatamaan vettä mukeihin, mutta suurinosa siitä päätyi hieman alemmalle tasolle, meikäläisen jalan päälle. Kipu oli aivan sietämätön. En ole koskaan millään kuumalla esineellä niin pahasti itseäni polttanut, palanut alue lähenteli kämmenen kokoluokkaa ja oli oikean jalan ulkosyrjässä. Kyyneleet silmissä syöksyin Jainan ohjeista vessaan tunkemaan koipeani lavuaariin. (En ymmärrä miksi itse jäädyin, enkä todellakaan ajatellut kylmän auttavan millään tapaa). Huusin kivusta ja kirosin kokoajan mokani ajoitusta. Bepanthenia jalalle ja liikkaamaan kohti apteekkia, johon muut olivat matkalla hengityssuojainten takia, niistä lissee tuonnempana!
Haavaan sidettä päälle ja shoppailu saattoi alkaa. En ostanut kyllä juuri mitään, sillä vauhti hidastui ihan merkittävästi jalan takia. Muut suuntasivat pikku hiljaa hotellia kohti (joka oli Äxästä ym ydinkeskustasta, jossa pyörimme, about 150m päässä..) ja minä ja Miia käväisimme Subwayssä hakemassa ruokaa, jonka jälkeen otimme suunnaksemme Äxän. Itse en siis ollut käynyt keväisissä nimmarointisessioissa kertaakaan, joten ihan vaan jo sen takia halusin käydä ja sain kuin sainkin roudattua Miian mukaani.
Pohdittiin hämmentyneinä kaikkien euforisia ilmeitä, kun he tulivat ovista ulos, kun itse seisoimme vielä ulkona. Sisälle päästessämme menin tsekkaamaan pienen levykaupan metallipuolen ja ostinkin Enskojen Dragonheadsin. Myyjän kanssa vähän hidasteltiin ja Miia katto meikää aika pahasti, kun survoin vasta korttia laitteeseen. Käskin häntä päästämään porukkaa edelle, sillä en ihan heti joutunut. En tiedä, miksi pienet ihmiset vainoavat minua, mutta tälläkin kertaa eteeni tuli pieni poika ja hänen isänsä. Emil heittäytyi uteliaaksi ja kyseli pojan ikää. Kuusi vuotta tuli vastaukseksi, johon Emil jatkoi, että ensi vuonna kouluun.
Siinä sitten Hyrde rupesi laittamaan nimeä minunkin korttiin (Eikö se ole hienoa, että on kortti, jossa lukee toisten nimiä. Ergh?) ja Pexin tullessa vuoroon lohkaisi hän: "Minkäs ikänen sie sitten oot?" Tuumasin etten kerro ja sain vastaani hymähdyksen. Pexi on ilmeisesti niin stereotyyppinen mies kuin olla voi: tyyppi juttelee mulle, muttei voi samaan aikaan nimmaroida lappua ilman mokia. Monta viivaa alla oleviin tynnyreihin piirtäneenä Kaikan seuratessa vieressä Pexi sai lopulta kokea Kaikan kyllästymisen. "Kato täällä on tilaa, kirjota vaan tänne!" tuumasi Kaikka piirtäen pönttöön ympyrän aivan helvetin kauaksi nimmarointilapusta. Seuraava osio tarinasta on itsellenikin hiukan hämärän peitossa, siitä kertonee tämä seuraava kuva..
Niin. Kaikka, miksi oi miksi? Jee, mulle on omistettu tynnyri Jyväskylän Äxästä? Hienoa. Nojoo, hämmennys oli melkoinen ja lappuunikin päätyi tekstiä Saralle kuitenki (?) eli ehkei tosiaan kaikkea tarvitsee ymmärtää. Tilanne oli vähintäänkin koominen ja aiheutti repeilyä vielä paljon jälkeenkin päin..
Suunnattiin hotellille tunniksi ja siellä sitten aloittelimme ja söimme mahat kukkuralleen, jonka jälkeen porukka sai stressikohtauksen ja oli suunnattava Lutakon pihaan. Siellä bongattiin tuttuja ja itse uusiakin moisia. Poppoota olikin yllättävän paljon, mutta sää miljoona kertaa kivempi kuin edellisenä päivänä vaikka käytännössä kuralammikossahan siinä istuttiin.. Jonossa oli tuttuun tapaan ihme säätöä, mutta Lutakon työntekijät siihen sitten tulivat ilmoittamaan, että 15 ensimmäistä pääsee kahvilaan sisälle. Nopean laskutoimituksen jälkeen totesimme, että porukkamme menee puoliksi. Sanoin jääväni ulos ihan suosiolla, sillä minulle ei illan tavoitteena ollut eturivi, vaan pitti, jonne toivoin jalkani kanssa selviytyvän..
Noora hyvänä puhujana päätti sitten kertoa työntekijöille, että myö ollaan sammaa porukkaa ja koska meitä on vain neljä, emmekö mekin pääsisi sissään. No päästiinhän myö, kiitosta vuan niille mukaville naisille. Siinä sitten rupateltiin ja kehiteltiin sotasuunnitelmia keikkojen ajalle. Narikointi sujui mallikkaasti ja minäkin selvisin jalkani kanssa ylös ehjin nahoin. Linnottauduttiin lavan vasemmalle puolelle pariin riviin, sillä koko poppoo ei eturiviin siinä vaiheessa vielä mahtunut.
Aikaa tapettiin heittämällä maailman paskinta läppää ja käyttämällä toisiamme selkänojina. Myös tekemällä sotasuunnitelmia hengityssuojaimien varalle. Yritin myös ostaa Rytmihäiriön paidan, mutta sitä oli kokoa S, juhuu! Eli en ostanut. Täyteltiin vesipulloja ja käytiin toivomassa dj:ltä Kätilöitä tai muuta industrialpöperöä. Ei kuulema ollut, sillä oli just levyvalikoimaansa pistänyt uuteen uskoon ja mukana oli vain thrashia, mutta kyllä sieltä yksi industrialtyyppinen biisi juuri ennen Rytmistä saatiin, a'vot! Taidettiin myös bongailla ennen kyseistä vetoa Look-a-like Ben Varon tyyppejä, aijai!
Rytmihäiriötä katsoin itse eturivistä, sillä Annikan kanssa pyöräytettiin paikat toisinpäin ja olihan Rytmihäiriö siinä vaiheessa vielä se, josta oikeastaan lippujen hinnan maksoin. Keikka oli tosi jepa, settilistakin parempi kuin edellisenä päivänä. Oli Kähinää Krouvissa, Koska Saatana Sanoo Niin, Jumalatonta näytelmää ynnä muuta meikäläisen tajuntaan iskeviä biisejä. Erityisesti tuo eka toimi niin hemmetin hyvin. Unen välispiikit olivat sarjaa "Eilen meille tuli yksi tyyppi sanomaan, että miks meidän kaikki sanotukset koskee Saatanaa." Niin, no koskeehan ne myös Gambiinaa..
Stam1naan taas pyöriteltiin paikkoja ja saatin kuin saatiinkin koko poppoo eturiviin minua vaille. Eturivi ei itseäni edes juurikaan houkutellut ja onnekseni tajusin, että monta metriä molemmille puolille jatkuu ystäviäni, eli vaikka kakkosrivissä liikkuisin sivuttain, saisin aina otteen kaiteesta, eikä minulla pitäisi olla mittään hättää. Jäin Jainan taakse ja setti potkaistiin käyntiin Pahalla Arkkitehdillä. Tsiisus, että toimi! Olin pelännyt setin koostuvan lähinnä uusista biiseistä, sillä en ollut uutta levyä juurikaan kuunnellut. No, vitut, ei koostunut! Jesh!
Seuraavana tulleesta Rabieksesta ei mulla oo mitään muuta muistikuvaa, kuin se, että syljin suustani eturivin tukkaa ja väänsin kättä paikastani vieressä seisoneen tytön kanssa. Oli hämmentävää, että tyyppi tunki kokoajan, vaikkei se edennyt sillä mihinkään? Paine tuli vain toiselta puolelta, eikä suinkaan jokaiselta niinkuin oletin, eikä pittikään ollut alussa juuri mitään Rytmihäiriön pittiin verrattuna.
Tavastia palamaan jatkoi uusien biisien listaa, mutta Väkivaltakunta herätti mut horroksesta. Niskoille kyydin antamisesta ja jalan suojelua, siitä on hyvä biisi tehty! Stam1na on bändin parhaimpia levyjä ja olin jo luopunut toivosta, sen biisien soiton kohdalla, sillä bändiä enemmän kiertäneet olivat vähän siihen suuntaan vihjailleet. 2/4 ensimmäisistä biiseistä kyseisen levyn kipaleita, not bad!
Puolikasta ihmistä minulle oli hehkutettu paljon ja osasin jopa sanoja joihinkin kohtiin. Biisi avautui keikalla osittain ja myöhemmin hotellilla jutellessamme vielä enemmän. Pakko sanoa, että tällä hetkellä kyseinen viisu toimii eräille puhelimeni soittoäänenä, hupsista!
Sieppasin kameran käteen videointitarkoituksessa ja kirosin heti, että kuinka voin ajoittaa juuri Jäteputkiaivojen aikaan kuvaamiseni. Noh, tiesin videon olevan täyttä skeidaa, mutta annoin mennä nauhalle ja keskityin kuvailemaan biisissä kavereideni menoa. Lopputulos ei kuitenkaan ollutkaan läheskään niin kamalaa kuin kuvittelin ja niinpä pääsette tsekkamaan Lutakon meininkejä tästä alempaa.
Lepositeissä porukka sai kaipaamansa tauon hetkellisesti, mutta rakkauden ilosanomaa ylistävä Likainen Parketti räjäytti monen tajunnan, omanikin. Voi jumalauta, olisinpa ollut pittaamassa tämän aikana. Pitissä saatiin ilmeisesti jopa rahvaat miehet toisiaan pussaamaan, on se melekosta tuo mussiikki!
Hengähdystaukoja ei suotta enää suottu, vaan seuraavana vuoroon pääsi toiveradion kautta settiin ponkaissut Muuri. Tajutonta kuinka 2010 Kiuruvedellä en biisiä edes tiennyt, mutta tällä kertaa yhteislaulut Miian kanssa oli aika tajunnanräjjäyttävä kokemus. Aivan mahtavuutta! Tässä vaiheessa aloin oivaltaa, että tosiaan tämä keikka taitaa ponnahtaa aika ylös mun arvoasteikolla ja niinhän siinä sitten kävikin.
Eloonjäänyt kolahti livenä tuollaisen putken jälkeen vielä paremmin kuin normaalisti ja sen kertsin aikaiset kylmät väreet on vaan jotakin niin käsittämätöntä. Toivottavasti teille lukijoillekin on tämä kyseinen viisu auennut, jäätte muuten paljosta paitsi. Viimeisen Atlantiksen parhaita biisejä Tsunamin ja Viestintuojan ohella. Muuten kyseinen levy ei mulle oikein toimi, mutta nämä kolme takaa lähes aina Stam1na-fiilaroinnin!
Uudet biisit oli sopivasti ripoteltu ympäri settiä, eikä Ei Encorea edes haitannut tuollaisen putken jälkeen. Tätä seurannut Arveton on Arvoton puolestaan sai eturivin tyypit varoittamaan mua, että nyt muuten räjähtää. Koipi ilmaan, sillä tähän mennessä olin sitä hyvin pahemmilta iskuilta suojellut. Koko vitun ensimmäinen säkeistö ja kertsi yhdellä jalalla pomppimista. Aivan käsittämätöntä. Ei ollut tarkoitus, mutta oli paljon helpompi pomppia ja fiilaroida kuin jumittaa vaan paikallaan. Pohdin muuten jälkeen päin, miksi vasen jalkani on kipeämpi kuin oikea. Nojoo, jos pompit suurimman osan biisistä yhdellä jalalla, ei liene edes kyseenalaista..
Encore antoi sen pienen juoma- ja hengähdystauon. Pakko muuten todeta, että vesipalvelu on pelannut erittäin hyvin kaikilla kolmella keikalla, joilla nyt parin viikon sisään olin. Encoren ekana toimi Valtian Uudet Vaateet ja jälleen mentiin. Ennen sen alkua tein oikeasti aika uhkarohkean päätöksen Miian käskyttämänä ja painuin pittiin. Päätin, että jalkahan kestää ja kestihän se. Meno oli aika hurjaa, sillä pitissä oli lähinnä kolmeakymppiä lähenteleviä parimetrisiä ukkoja, jotka eivät enää ihan tikkukunnossa olleet. Toisinaan pelotti, että rusennunko sinne, mutta onneksi siellä oli pari nuorempaa jätkää, joista toisen kanssa päädyin aina pitin sivustalle moshaamaan ihan pahimpien riehumisien aikana.
Encore jatkui Kaken (?) pitkän välispiikin johdattelemana kohti seuraavaa biisiä. En oikein osannut odottaa enää yhtään mitään, otin vain vastaan sen, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Huomasin kaikan heiluttelevan viittä sormea ja nielaisin, oikeasti, vaati jonkin verran lähteä paskana olevan jalan kanssa Viiden laukauksen pittiin, mutta niinhän sitä sinne mentiin, enkä edes ottanut pahemmin osumaa. Porukka oli onneksi melko selvänä ja siksi pitti toimi oikein ja kaikki kiskottiin ylös heti kaaduttua sun muuta. Huhhuh, aloin olla tämän jälkeen fyysisesti niin lopussa, sillä keikka oli ollut iha helvetin raskas äänelle ja fyysisestikin.
Viimeisen biisin ajan päätin selvitä pitissä ja kun "Seisseisseisseis!" -huudot alkavat, nousee olo lähelle euforiaa. Pitti suureni samassa monilla ihmisillä ja meininki kohosi kattoon. Lähinnä silmät kiinni pitin keskustassa huutaen sanoja ja ottaen muiden iskuja vastaan törmeillen muihin, mah heaven! Oli huikeaa nähdä raavaat miehet pomppimassa tasajalkaa, ja Kaikkakin otti mallia pitistä ja loikki vaikka kuinka kauan pitin mukana, lavalla tosin. PERRRRFECTO!
Jätkät pois lavalta ja järjettömät "STAAMIIINAAAAA!" -huudot kehiin. Saatin ukkelit vielä lavalle vetämään setistä poiketen erästä biisiä. Vikana ei suinkaan ollut Pakkolasku (luojan kiitos!), vaan tämän neidin lempilevyn kipale..
Miia onnistui kalastamaan settilistan, joten tässä teille kuvvaa siitä, minkä pohjalta itse tätä kirjoitin. En todellakaan olisi muistanut biisien järjestystä ilman tätä, mitä työ oikeen kuvittelitte! ;)
Illan viimeisenä hitaana nimittäin toimi Kadonneet Kolme Sanaa. Tajutonta, miten koko loppuunmyyty Lutakko rallatteli biisin sanoja aivan täysillä. En ymmärrä kuinka itsekään sain enää ääntä lähtemään, mutta en kyllä ymmärrä sitäkään, kuinka palasin toisen rivin paikalleni fiilistelemään biisin loppuun. Koko lava oli aivan liekeissä kuten yleisökin, sillä Hyrde yhtyi biisiin vasta toisen kertsin aikana ja vain ja ainoastaan taustoja laulamaan. Lyriikanpätkät raikuivat ympäri keikkapaikkaa ihan yleisön toimestakin. Voi veljet, tämmöisiä keikkoja lisseelisseelissee! Aivan mahtavuutta.
Kuten kaikki hyvä, niin myös tämäkin loppui aikanaan. Mä olin siinä vaiheessa aivan poikki, en koskaan ennen ole ollut vain aivan hiljaa siksi, etten oikeasti pysty, ja jaksa puhua. Porukkaa lähti kohti narikkaa, mutta me jäätiin ylös vetämään hiukan henkeä. Istuttiin Nooran kanssa lattialla aivan puhumatta ja yritettiin vain saada muilta vettä ja itse myös hiukan rauhoituttua. Vielä puolen tunnin jälkeenkin vedin happea aivan kuin viimeisten K3S:n sekuntien jälkeen. Olin fyysisesti niin loppu, ettei mistään meinannut tulla mittäään.
Aikaa tapettiin rauhassa sisällä ja porukka alkoi vetäytymään ulos päin. Jäin itse vielä jumittamaan Unen viereen, sillä halusin kiittää jätkää loistavasta keikasta. Asiat ei kuitenkaan menny ihan niinkuin piti ja lopulta löysin itseni selittämästä hänelle: "Kaverit lähti just hotellille ja niillä on mun takki, perkele. Ite jumituin tähän siks, että pittää kiittää sua mahtavasta keikasta. Oli kuulema parempi setti tännään ku eilen, ku olin itse eilen tsekkaamassa Nightwishiä." Rupateltiin hetken aikaa melko kännisen ukkelin kanssa, jonka jälkeen lähdin metsästämään kavereitani, jotka eivät kaikesta huolimatta olleetkaan lähteneet hotellille, vana odottivat takkini kanssa ulkona. Hups. Sori. :D
Hengailtiin ja vihdoinkin itsekin saatoin kertoa kokemuksia keikasta. Juteltiin kauempana Niinan ja Jainan kanssa, kunnes livahdettiin muun porukan luokse, jossa Hyrde ja Reetta jo keskusteli varsin toimeliaasti Nightwishistä. Tuli myös selvitettyä Hyrden mielipide laulajavaihdokseen, jos karaokelaulaja siitä hiukan antaa osviittaa. Napsittiin kuvia ja fiilisteltiin hyvvää keikkaa, varsin jepa tapa kuluttaa iltaa!
Hiusmuotia suoraan Lutakosta. On rastaa, paskaista lettiä ja kampausta!
Muut hipsivät jo hotellia kohti, kun Jainan ja Miian kanssa jäätiin vielä Emilin kanssa vaihtamaan sananen (lihasta. ei.). Tytöt halus ottaa maskikuvan, mutta Emilillä ei ollu moista ja siksipä innostuinkin heittämään maailman paskinta läppää viiksistä. Lopputulos oli sitten tämä, hämmentävää, mitä yhtäläisyyttä näissä sitten on?
Kuultiin myös vähän paskoja uutisia bändiläisien tavaroita ajatellen ja siksipä jäi hiukan paska fiilis tyyppien puolesta. Noh, eipähän sitä mittään ossoo! Ilta jatkui hotellilla paskanjauhannan merkeissä ja vihdoinkin suihkull ja ruoalla. En oo varmaan koskaan syöny niin hyvää Subia ku sinä yönä! Porukasta alkoi pikku hiljaa loppua veto, ja katsoimmekin parhaaksi ottaa muutaman tunnin yöunet ennen kotimatkaa.
Summa summarum, keikka pisti taas omaa top 5:sta uuteen uskoon. Stam1nan paras kokemani keikka aivan ehdottomasti ja lopputuloksena on kova pohdinta, olisiko joku kevään keikka sopivan matkan päässä täältä. Kesällä viimeistään pääsee yhtyettä näkemään ja silloin pittää kyllä olla tienpäällä taas isommalla kaveriporukalla. Loistavuutta sanon mä!
Kuten aiemmin lupailin, rustailen teille nyt näistä levyistä. Toteutan näitä aika pitkällä aika välillä, sillä mulla ei ole aikaa keskittyä kuuntelemaani musiikkiin oikeastaan kuin viikonloppuisin. Ensimmäisenä esittely- ja arvosteluvuoroon pääsee Moonsorrowin 2011 julkaistu Varjoina Kuljemme kuolleiden maassa.
Levyn hankkiminen oli kummitellut mielessäni jo kauan, kunnes lopulta sain sen ostettua. Vaikkei Moonsorrow todellakaan ole niitä helpoiten lähestyttäviä bändejä, on sen hienouden etsiminen kannattavaa puuhaa. Vaikka äärettömän pitkät biisit alunperin kuulostavat lähinnä naurettavilta, tällaisessa teemalevyssä ne nivoutuvat loistavasti yhdeksi tarinaksi, vaikka suurinosa kappaleista toimii ihan yksinkin.
Levyn aloittaa Tähdetön, joka vaati itseltäni ainakin monta kuuntelukertaa, ennenkuin ymmärsin kyseisen kappaleen hienouden. Biisi livahtaa karkeutensa tähden jo melko blackin puolelle, mutta puolen välin melodiset osioihin päästessäni ymmärsin kappaleen olevan ihan potentiaalinen perusvahva biisi. Vaikkei Tähdetön ihan parhaimmillaan ollutkaan Myötätuulen iltapäiväauringossa, on kappaleessa puolessa välissä todella nätisti mouruavat kitarat kuuden ja puolen minuutin paikkeilla! Tsek!
Vain puolitoista minuuttia pitkä alkusoitto Muinaisille löytyy levyn kakkospaikalta. Kyseinen biisi kantaa nimeä Hävitetty. Biisi ei sinällään ole mikään mestariteos todellakaan, mutta toimii loistavasti Muinaisten alkusoittona. Vaikka Muinaisissa on todella kivat koskettimet ja melodisuutta ainakin alussa lähes yhtä paljon kuin Huudossa. Itseasiassa biisiä samalla kuunnellessani, löydän tästä vaikka kuinka paljon potentiaalisia kohtia eli ehkäpä tämäkin alkaa raikaa toisinaan kaiuttimistani. Kappaleen sanat ovat myös loistavuutta, erityisen mahtavan niistä tekee puhutut osiot:
"On turha pelätä virtaavaa vettä, ei täällä taivaalta sada tuhkaa.
Jos et tunne itseäsi pimeässä, et tiedä mitä kuulet hiljaisuudessa.
Suusta suuhun kulkevat ikiaikaiset viisaudet, sanat vuosilta ennen syntymäämme.
Kaiken sen tiesimme, vaan emme ymmärtäneet.
Kun tuhannet silmät meitä tuijottavat,
niiden suuntaan kääntyvät päämme,
kohdatkaa muinaiset! "
Alunperin tykästyin levyn loistaviin sanotuksiin ja koko levyn ympäri jatkuvaan teemaan. Kuten olen varmaan jokaisessa postauksessani toitottanut, ovat sanat mulle erittäin tärkeitä. Koska olen kiinnostunut historiasta, toimivat folkkibändit mulle aivan loistavasti. Jos biiseihin saa vielä oikeasti sanomaa mukaan, niin puheiden kuin laulun muodossa hyvien saundien lisäksi, on biisissä totisesti potentiaalia soimaan mun stereoistani.
Levy jatkuu jälleen kerran ns. täytebiisillä, tällä kertaa nimeltään niinkin iloinen kuin Nälkä, Väsymys ja Epätoivo. Vaikka biiseissä on varmasti ideansa ja levyä putkeen kuunnellessa tarkoituksensa, tuntuu monet samanlaiset kappaleet aika turhilta.
Vaan seuraava kipale ei todellakaan tunnu. Levyn helmi, meikän lempibiisi, yksi kaikista mahtavimmista biiseistä kautta aikojen hurahtaa käyntiin koskettimilla ja kitaroilla. Kysseessä on siis Huuto, jota en varmaan koskaan voi ylistää riittävästi. Kiroan edelleen aivan vietävän paljon sitä, ettemme jääneet Jainan kanssa tsekkaamaan Moonsorrowin koko keikkaa Oulussa, vaan suuntasimme nukkumaan. Toki setissä ei ollut kovin tuttuja biisejä edes mulle, mutta viimeisimpänä tullut Huuto olisi ollut ehkä taivas.. Kenties joku Aurinko ja Kuu myös. Okei, takaisin levyyn.
Jos tätä postausta lukee joku sellainen, joka ei Moonsorrowin tuotantoon ole juuri tutustunut, kehoitan aloittamaan operaation tästä kappaleesta. Melodisuutta on todella paljon, lyriikoista on helppo saada selvää ja ennen kaikkea, kaikki toimii yhteen loistavasti. Vaikka biisi kestää melkein viisitoista minuuttia, ei siinä ole mielestäni sekuntiakaan liikaa. Sanoitukset aiheuttavat mulle AINA kylmät väreet. Pakko oikeasti kiittää erästä ystävääni, että tutustutti minut tähän kappaleeseen. Terkuin ikuisesti kiitollinen. Tsekatkaapa nyt vaikka niitä sanoja:
"Taakse jääneet eivät pääse haudan rauhaan,
vuoret ympäröivät saalistaan, niin vailla uskoa.
Mistävoimme täällä elää? Mistä löydämme tien eteenpäin?
Ei elo kohtaa kuolemaa , ainoastaan kärsimystä"
"Luontoamme pelkään, vaan enää en voi huutoja vaientaa.
Niin sade viimeiset varjonsa langettaa.
Lakeudet muuttuneet hautausmaiksi,
saman taivaan alla selviytyjät erämaan.
Sodan muiston tieltään tuuli pyyhkii, se kaikuu seinämistä.
Ilman halki kiirii menetetty toivo, jo unessa
kuulen tuomittujen huudon."
Rakastan kappaleen tilulilulii -kohtia, jotka seuraavat koko biisissä. Tämäkin kappale toimii soittoäänenäni, vaikkei se olekaan ehkä kovin järkevää. Tekisi mieli aina vain kuunnella biisiä eteenpäin, eikä vastata puhelimeen. Tsorge!
Seuraavana on taas levyn täytebiisejä, Kuolleille. Hämmennyin, kun pläräsin kansivihkoa ja löysin kappaleille sanat, joita niissä ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti levy tosiaan kuuluisi kuunnella kansivihkon kanssa. Kaikista täytebiiseistä vain tämä toimii loistavana introna sitä seuraavalle Kuolleiden Maalle. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun palaset mielessäni loksahtelivat paikalleen. Levyn kertoessa tarinaa miehestä tai kokonaisesta kansasta, aivan kuten asian haluaisi ajatella, luovat levyn viimeiset biisit sielun silmien eteen tumman, kuusisen erämaan suden huutoineen kaikkineen, ja punaisen, verenpeittämän valkeuden.
Kuolleiden maa on myöskin niitä biisejä, joita keikoilla on esitetty. Kappaleessa on jotakin niin lohduntonta, mutta kuitenkin rauhallista. Jotenkin viimeistään tässä kappaleessa voi eläytyä menneiden aikojen elämään ja ymmärtämään levyn mahtavuuden. Rakastan tämänkin kappaleen kitara- ja rumpukomppeja. Kaikin puolin biisi on loistava kokonaisuus, joka toimii myös levyn teemasta irroitettuna hyvin. Kappaleen hidastuva loppu valmistuttaa kuuntelijaa kohtamaan melkein omankin loppunsa, huh!
"Missä kohdin kuljimme harhaan?
Ei kukaan täällä voi sitä kertoa.
Varjona kuljen kuolleiden maassa,
näen kaikki ympärillä kuolleina.
Joskus kai synnyin uuteen maailmaan,
en tiennyt sen päättyvän näin. "
"Käy rauhaisena vierelläni tuuli,
itse silmäni suljen ja itken.
Tänne jään, kaipuuta vailla,
rkotun henkeni veden virtaan annan,
olen siellä mistä kaikki alkaa uudelleen.
Tyhjänä näyttäytyy ikuisuus ja
aukenee kuolleille kuolleiden maa."
Toivon, että jokainen löytäisi tämän bändin hienouden. Vaikka se saattaa viedä kauan ja olla toisille mahdotonkin tehtävä, suosittelen silti tämän levyn ostoa, jos teemalevyt kiinnostavat. Kyseessä on kuitenkin mielestäni Moonsorrowin upein levy, jonka kokonaisuus toimii aivan loistavasti ja biisien lyriikat kertovat oikeasti tarinaa. Levyllä toki on ns. täytebiisejä, mutta ne muutamat, pitkät biisit pelastavat kaiken ja toimivat yksittäinkin erittäin mahtavasti. Toivottavasti pääsen näkemään tämän bändin ensi kesänä jollakin festarilla, peukut pystyyn!
Mitä mieltä ootte Moonsorrowista? Kolahtiko Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa eli ei? Miksi? Miksei?
Viikonlopun teemana kajareitani on runtannut ruttuun saksalainen musa. Erityisesti tällä kertaa soittoon on päässyt Rammstein, jota vasta pikku hiljaa itselleni availen. Painotan kuunteluani hyvin pitkälle auf Deutsch oleviin biiseihin ja niimpä tämä postaus käsittelee saksankielistä tuotantoa.
Yleensä en läksyjä tehdessäni nykyään kuuntele musiikkia, mutta erityisesti eri kielten aineita tehdessä musiikkia tulee kuunneltua. Musan kanssa on helppo virittää oma pää tietylle kielelle, jonka jälkeen tekstin työstäminen on helpompaa. Toisinaan biiseistä voi jopa löytää sanontoja ja juttuja, joita voi hyödyntää omassakin kirjoitelmassa. Poikkeuksena toki äikkä, jonka juttuja tehdessä on poikkeusetta oltava hiljaista. Näinpä ollen mulla on soinu rakastamani Spieluhrin lisäksi myös muita tsipaleita, joista ylitse muiden on noussu tämmöset viisut.
Stirb Nicht Vor Mir lienee monelle ainakin sävelen tasolla tuttu, onhan kyseessä aika iso hitti. Ei liene vaikea päätellä englannin kielisistä osioista 'Stirb Nicht Vor Mirin' tarkoittavan 'Älä kuole ennen minua'.
Saksankielisistä biiseistä oppii uusien sanojen ja sanontojen lisäksi myös todella paljon lausumisasuja. Koska saksan lausumisoppi on aika helvetillistä, erityisesti kirjoitettuna lausumisohjeet ovat niin kamalia, on paljon helpompaa katsoa kirjoitusasua ja kuunnella lauletun biisin sanoja ja oppia uuttaa. Ei sillä, etteikö saksassa olisi selviä linjoja tiettyjen kirjainyhdistelmien lausumiseen ja itse alan pikku hiljaa jo niitä ymmärtääkin.
Toki sanavarasto karttuu huimasti suomennellessa biisien sanoituksia, mutta toisaalta mitä ihmettä kaikilla kummallisuuksilla tulee tekemään. Enigeis, tämän seuraavan biisin sanoma on kuitenkin kohdillaan 'Sydämeni palaa' - 'Mein Herz Brennt'
'
No miten on, kolahtaako saksamusa? Puhuuko teistä lukijoista joku saksaa? Spricht niemand Deutsch hier?
Mua on jälleen kerran haastettu, tällä kertaa From the Heaven of My Heartin blogin pitäjän taholta. Haasteen ohjeet tullee tässä:
Kerro mitkä viisi asiaa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat.
Tämän jälkeen haasta viisi muuta bloggaajaa.
Ylleensä olen pitänyt tän blogin aivan pelkästään musiikkijuttuna, ja niin myös tällä kertaa. Painotankin siis, että toisessa tilanteessa valintani saattaisivat olla ihan jotakin muuta.
1. Liput kaikille niille keikoille ja festareille, jotka tällä hetkellä edes yhden bändin osalta kiinnostavat hiukkasenkaan enemmän. Ilosaareen esimerkiksi tuskin olen menossa, mutta jos rahaa olisi, vaikka muille jakaa saattaisin sinnekin olla menossa.
2. Täydentäisin levyhyllyä Nightwishin lopuilla sinkuilla, viis siitä mitä ne maksaisivat. Nyt tulee kipukynnys aina toisinaan vastaan, harvemmin kylläkin. On kuitenkin todella harvoja sinkkuja heiltäkään, joista suostuisin yli 10e maksamaan.
3. Täydentäisin levyhyllyä ihan muutenkin, ostaisin kaikkien kuuntelemieni yhtyeiden kaikki levyt, joita minulla ei vielä ole. Tilaisin esimerkiksi Blutengelin levyt vaikka ulkomailta yksitellen, jossen niitä muuten saisi. Toki niistä osaa saa Äxästä, mutta..
4. Vaihtaisin keikkamatkustelun junaliput lentolippuihin ja takseihin. Toki junalla ja linja-autolla matkustelussa on oma hohtonsa, mutta jos ostaisin liput kaikille haluamilleni keikoille, kuluisi aikaa aivan vietävästi niille matkustamiseen.
5. Viimeiseksi, matkustaisin katsastamaan esimerkiksi Blutengeliä Saksaan ja ulkkomaisille festareille. Tahtoisin myös kokea kotimaisista ainakin Nightwishin ulkomaan keikkoja, erityisesti jotakin Etelä-Amerikan menoa, se näyttää videoilta ainakin niin seolta, että sinne ois mahtava päästä!
En tällä kertaa haasta ketään, mutta luen kuitenkin jokaisen (julkisen) lukijani blogia ja minusta kaikki teistä ansaitsisivat tämän. Eli jos ei ole tekemistä, niin tästä tekstiä vaan rustailemaan!
Tällä kertaa on luvassa aivan järkyttävän pitkä tekstiseinä. Toivon jo nyt, ettei kukaan ota rajuista kommenteistani eräässä kohtaa tekstiä itseensä tai muutenkaan loukkaannu. Painotan, että kertomani on vain minun näkemys asioista.
Jos nyt kuitenkin takaisin reissuun. Täyttä tuhoa -tourille oli tarkoitus lähteä 7:15 perjantaiaamuna, mutta VR päätti toisin. Asemalle päästessämme junan lähtöaika oli vaihdettu 8:00, sitten 8:02, lopulta 8:16 ja siinä vaiheessa minulle riitti, pistin töppöstä toisen eteen melko tiuhaan tahtiin ehtiäkseni 7:45 lähtevään linja-autoon Jyväskyllään. Ehdin, mutta junalla perästä tulleet kaverini olivat JKL:ssä ennen minua, sillä he saivat linkkukuljetukset, joten muutamaa minuuttia aiemmin he kansoittivat Matkakeskuksen penkkejä. Noh, oli ainakin omien hermojeni kannalta hyvä ratkaisu.
Ehkäpä junien oli tarkoituskin myöhästyä, sillä keli Paviljongilla oli niin tappoa että huhhuh. En ole koskaan jonottanut niin kylmässä, makasin vain maassa kääriytyneenä makuupussiin yrittäen nukkua, sillä jos sattui istumaan, tuuli puhalsi takista läpi ja niska oli aivan tulipunainen.. Tunnit kuluivat naurettavan hitaasti, mutta kuluivat kuitenkin ja tuttuja tuli nähtyä ihan kunnolla, uusiakin saatuja. Terkkuja teille immeiset ihan tasapuolisesti!
Lopulta jäätymisen loppuvaiheet alkoivat ja tavaraa kuskattiin parkkihallissa olleisiin autoihin tajuten, että siellä on toiset ovet, joilla on jonot. Aiemmin päivällä ovissa oli ollu laput 'ei sisäänkäyntiä' ja tämä jos jokin sai minuakin ennen tulleet ihmiset raivon valtaan. Asioita selvitettiin ja lopulta kaikki kuitenkin kääntyivät parhain päin. Jäin itse sinne oville, joille saatiin ns. oma jono ja pääsin eturiviin paljon paremmille paikoille kuin olisin päässyt toisilta ovilta. Onneksi kuitenkin suurinosa jonottajista pääsi eturiviin hyville paikoille, sillä se jäätyminen oli jotakin niin kamalaa, etten toivonut kenenkään joutuvan paskoille paikoille.
Jos ovipolitiikkaan saa vielä palata, olisi niillä ovilla jonottaminen ollut oikeasti mukavaa. En olisi uskonut olevani siellä säässä ilman pitkähihaista, mutta tuulensuojassa olleilla ovilla tarkeni viimeiset 45min ihan hyvin ilman pitkähihasta, huh?
Kirosin kun päästiin lopulta juoksemaan lavan eteen ja samaiset AC/DC:n musat alkoivat päristä. En ollut aiemmin kässännyt, että tosiaan bändit taitaa hyvin pitkälle valita bändit, jotka keikkapaikoilla soi. Vieressäni olleille ihmisille musa alkoi keittää jo parin biisin jälkeen, itse sisäistin, että niitä tullaan vielä monta tuntia kuulemaan. Onneksi Poisonblack saatiin lavalle ja poikien show saattoi alkaa.
Poikien laukatessa lavalle, tajusin että seisoin suoraan Villen mikin kohdalla. Yllätyin tilanteesta, sillä olin selvästi lavan keskikohdasta oikealla kuvitellen olevani samalla paikalla kuin edelliselläkin kerralla. Loppujen lopuksi myös Aneten mikkiständi iskettiin suoraan nenäni eteen, mutta voin sanoa, että oli viimeinen kerta kun jään sen bändin eturiviin keskelle, tästä lisää tuonnempana..
Yleisö oli heti alusta asti paremmin messissä kuin Oulussa ja meno oli oikeasti aika mallikasta. Biisit tuntuivat tutuimmilta ja monissa saattoi jo laulaa mukana. Myös bändi näytti nauttivan keikasta ja yleisöstä, eikä ihme, sillä välillä kuului jopa yhteislaulua, hyvä me!
Nightwishin roudaaminen sujui mallikkaasti ja jälleen kerran kuin salaa laitettiin taustalle pyörimään Taikatalven soittorasian alkutahdit. Marcon tulkitsema Taikatalvi ihan livenä oli lumisessa Suomessa jälleen kerran upeaa kuultavaa. Storytimen verhojutut eivät enää tietenkään yllättäneet ja tajusinkin tässä vaiheessa, että minusta ei todellakaan olisi kiertämään kaikkia keikkoja, sillä jo toisella alkaa ärsyttämään, kun tietää seuraavat tapahtumat.
Hittiputki oli normaalilla paikallaan, eli Storytimen jälkeen lähti Wish I Had an Angel ja Amaranth, joita seurasi myöskin Scaretale. Tällä kertaa olin valmistautunut ja päätin videoida koko homman, sillä olihan se toki yksi keikan parhaimmista visuaalisista spektaakkeleista.
Scaretalen jälkeen olikin setissä tapahtunut hiukan muutosta ja parempaan suuntaan ehdottomasti. Vaikkei seuraava biisikään kuulu niihin ihan top 10 biiseihin, on se silti oiva ralli. Ajatuskulku meni kutekuinkin näin:
"All the same take me away.."
****
Whataa? Tämäkö..
****
****
"We're dead to the world!"
Tsukutututum ja niskoille kyytiä.
Dead to the Worldin bailauksen jälkeen laskeuduttiin hitaampaan maailmaan, Slow Love Slown muodossa ja jälleen kerran tämä neiti oli kameran kanssa liikentessä. Olin jo aiemmin päättänyt aikovani kuvata kyseisen biisin ja niinhän siinä sitten kävi, että muistikortille se päätyikin. Biisi ei kuitenkaan herättänyt niin suuria fiilareita kuin Oulussa, olisiko johtunut kameran kanssa fiilistelystä. Tuskin. Ehkä enemmän siitä, ettei vieressä ollut liutaa tärkeitä ihmisiä, harmi sinänsä.
I Want My Tears Back potkaisi käyntiin Troy lavalla -putken ja jälleen kerran kappale toimi livenä loistavasti. Huilut ja Troyn laulut tuo biisiin ihan uuden ulottuvuuden ja epäilen, että erityisesti tämän biisin livenenergiaa tulen kaipailemaan vuosien päästä, kun tätä(kään) ei enää soiteta. Kamala ajatus!
The Crow, the Owl and the Dovesta mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta muistikuvien puutteen korvannee The Islander, joka kerrankin toimi todella kivasti. Pääsin hetkellisesti maistamaan jopa sitä euforiaa, jota monet tästä biisistä kalastelevat itselleen päivä toisensa jälkeen. Hienoa! Islanderissa pääsin myös tällä kertaa fiilistelemään kännykkäkameravaloesine -kohtaa, sillä viimeksi kuvasin koko biisin, enkä päässyt heilumaan muun yleisön mukana. Voi että, silläkin oli varmasti osansa siihen, että biisi kolahti.
Akustinen Nemo meni Anetellakin tällä kertaa hiukan enemmän putkeen ja kuulosti livenä erittäin muikealta. Päästin sen aikana eturiviin juuri sen aikana erään pikkutytön, joka takanani ollut keski-ikäinen naikkonen siihen tyrkytti. Ajattelin tekeväni tytölle ison palveluksen ja ajattelin tekeväni oikeasti hyvän työn. Nainen pyysi, että tyttö saisi olla eturivissä hetken. Annoin hänen seistä vieressäni Last of the Wildsin viime tahdeille asti, kunnes kysyin tytöltä, saisinko nyt tulla paikalleni. Hän nyökkäsi ja lähti taakse vanhempiensa luo.
TÄHÄN VÄLIIN TULEE SAATANAN MOINEN KIROSANARYÖPPY. OIKEASTI. EN YMMÄRRÄ.
Takanani ollut nainen vetää hirveät raget, koska en antanut tytön olla koko keikkaa edessä. Ottakaa siis huomioon se tosiasia, että olin jäätynyt ulkona yli 6h enkä usko että läheskään kaikki antaisivat neidin olla hetkeäkään eturivissä (Tiedän, etteivät antaisi. Juttelin monien eturivityyppien kanssa keikan jälkeen ja he olivat kummissaan jo siitä, että päästin tytön eteen. Ajattelin olevani kiva ihminen, antavani tytölle jotakin, mitä muistella vuosien päästä, sillä eihän se juuri minulta ole pois).
Jouduin myös kokoajan varomaan liikkeitäni, etten vahingossakaan peittäisi tytön näkyvyyttä saati löisi häntä kyynärpäällä tai syöttäisi hänelle moshatessani hiuksiani. Nainen huusi välispiikkien aikana minulle pää punaisena: "Oikeasti, AIKUISET IHMISET (viittasi vieressäni seisoneeseen mieheen)! Ette te voi olla noin törkeitä, miten voitte oikeasti tehdä tuolla tavalla pikkutytölle. Hän pääsisi kokemaan elämänsä keikan ja te olette niin täynnä itseänne, että viette sen ilon häneltä!" Seuraava biisi polkaistiin käyntiin ja yritin olla viis veisaamatta naisen valituksesta, olihan kyseessä Planet Hell.
Kirosin samantien sitä, että päästin tytön edes hetkeksi eturiviin. Planet Helliä kuitenkin odotin koko keikan ajan settiin ja toivoin, että se olisi siinä vaikka Dead to the Worldkin oli. Ja sitten kun se tulee, menee se koko helvetin biisi ohi sen takia, että nainen valittaa minulle ja huutaa minulle hävyttömyyksiä. En ole koskaan aiemmin turvautunut minkäänlaiseen väkivaltaan, ellei minulle olla sitä ensin tehty. Tällä kertaa pääni ei kuitenkaan kestänyt, sillä tahdoin nauttia biisistä.
Potkaisin naista takanani kevyesti (huom. oikeasti kevyesti) sääreen, ja hän hiljeni muutaman biisin ajaksi. Huokaisin helpotuksesta. Kuulostaa varmasti todella epäkypsältä touhulta ja antaa minusta järkyttävän kuvan, mutta haluan kuitenkin mainita, etten omasta mielestäni tehnyt mitään väärää. Kaduin toki potkaisuani, mutta ajattelin, ettei hänellä ole mitään oikeutta pilata keikkaani, sillä olin monta kertaa pyytänyt häntä olemaan hiljaa ja keskittymään omiin asioihinsa, olin myös teeskennellyt, etten olisi kuullut. En kokenut minulla olevan muuta vaihtoehtoa, sillä keikalla tuleva biisi tulee vaan kerran ja tahdoin oikeasti fiilistellä sen rallin.
Nainen oli hiljaa seuraavan biisin ajan ja pääsin nauttimaan Ghost Riverin ensiesityksestä. Vaikkei biisi olekaan omia lempibiisejäni, oli silti kiva päästä todistamaan sen ensisoittoa. Kappale toimi livenä, vaikka tuntuikin että itsellä ainakin oli"He will go down he will drown drown, deeper down" -kohdat deepin ja drownin kohdalla ihan hakusessa. Nauratti, kun tuntui että laulan aina eri tavalla kuin Marco..
The Poet and The Pendulum jatkoi hyvien biisien linjaa (haha, täälläkin se parhaiden biisien putki oli keikan loppupuolella), mutta tällä kertaa se aiemmin mainitsema nainen päätti taas kertoa elämää suurempia asioitaan. Unohdin tuolla ylempänä mainita, ettei tyttö ollut edes hänen omansa, vaan olin nähnyt hänet aiemmin veljensä ja vanhempiensa kanssa taaempana, niin hänkin minulle sanoi. Tyttö oli tässä vaiheessa siis jo vanhempiensa luonaan ja tällä kertaa nainen totesi minulle ja vieressä seisoneelle miehelle: "Oikeasti, aikuiset ihmiset, ette voi olla noin törkeitä. Ootteko te pariskunta?" *vilkaistiin miehen kanssa toisiimme* ja huudahdimme että "NO EI!". "No mutta ihan sama, ajatelkaa jos tyttö olisi teidän tyttönne. Miten voitte olla noin kylmäsydämisiä?!! Ei ole teiltä pois, miksi olette tuommosia. Mitä te siinä menettäisitte!" Sanoin naiselle jonottaneeni monta tuntia pakkasesa ja ettei hän voi käsittääkkään, kuinka kylmä siellä oli. Sanoin myös tehneeni kuten aiemmin hänen kanssaan sovin, päästäneeni tytön vähäksi aikaa eturiviin ja hän (tyttö) näytti silminnähden onnelliselta.
Nainen jatkoi valittamistaan ja lopulta sanoin hänelle: "Ok, tiedän että olen kusipää, koska tahdon nauttia keikasta. Voisitko olla hiljaa ja jutella kanssani vaikka keikan jälkeen, mutta et helvetissä saa pilata keikkaani jauhamalla paskaa." Nainen teeskenteli ettei kuullut ja kysyi "ANTEEKSI MITÄ?!" luultavasti tarkoittaen, että sanoin häntä kusipääksi. Ajattelin olevan järkevää, että toistan sanomiseni, jottei jää väärinkäsityksiä. Nainen hiljeni, mutta tuumasi meidän olevan totaalisia idiootteja ja ettei hän voi ymmärtää käytöstämme, sillä mitä se meiltä olisi pois, jos päästäisimme tytön takaisin eturiviin.
Voin kuvitella, kuinka vittumaiselta kuullostan tässä ja toivon, ettei joku sen takia lopeta tämän blogin lukemista. Haluan kuitenkin mainita maksaaneeni aivan saman hinnan lipuista kuin kaikki muutkin, jäätyneeni pahemmin kuin koskaan ennen ja ennen kaikkea saanut eturivin paikkani omalla työllä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut, että tyttökin jotakin näkisi ja siksi ajattelin tekeväni hyvän työn ja päästäväni hänet eturiviin parin biisin ajaksi. Muuten minulla ei olisi ollut mitään hänen eturivissä oloaan vastaan, mutta jouduin kokoajan varomaan etten satuttaisi häntä, sillä sitä en todellakaan halunnut tehdä. Takana ollut nainen pilasi myös fiilikseni haukkumalla minua oikein sopivasti lempibiisieni kohdalla, ja olen edelleen siitä hänelle katkera, sillä olin odottanut kiertuetta vuosia. En sano etteikö hänkin olisi, en tiedä, mutta oikeasti, pistää vituttamaan. Anteeksi.
Jos kuitenkin palattaisiin musiikkipuoleen, sillä Pendulumissa Mother & Father -kohdan fiilistely painui mieleeni aivan erityisen loistavana. Over the Hills and Far Away jäi puolestaan hiukan etäiseksi, johtuen varmasti ystävien puutteesta. Toki nainen ja hänen sanomisensa kaiversivat mieltäni, mutta olisin kaivannut hyppypomppukaveria rallattelemaan kanssani.
Finlandia encoren aloituksena pelitti täällä ehdottomasti paremmin kuin Oulussa ja fiilikseni jopa nousivat pikkuisen. Song of Myselfin aikaan minulle alkoi keikkailu jo riittää ja toivoin pääseväni hotellin sänkyyn, sillä jalkojen kipu oli jotakin niin tajunnanviiltävää että huhhu. Kamala ajatella, että oikeasti oon kelannu Nightwishin keikalla pääseväni suihkuun ja nukkumaan. Ehkäpä tosiaan tämä keikka ei menny ihan sinne top 5..
Last Ride of the Day kuitenkin piristi meikäläisenkin ja koko yleisö ylsi melkoisiin yhteislauluihin. Fiilis parani loppua kohti ja oikeasti oli hyvä fiilis. Lopun Abracadabrat olivat jälleen kerran jotain niin upeaa, että biisin jälkeiset kumarrukset aiheuttivat välittömän lisää tätä -kaipauksen. Imaginaerum pyörimään taustalle ja tyypit pois lavalta, ihmiset keräilemässä punaisia nauhoja ja silppua, sitä näkyä on oikeasti hankala unohtaa, sillä se painui mieleeni jotenkin todella ihanana hetkenä.
Kerättiin porukkaa kokoon ja suunnattiiin kohti narikkaa ja ovia. Huomasin Poisonblackin Marcon hengailevan sivustalla. Kävin vaihtamassa jätkän kanssa pari sanaa ja kyselemässä hiukan Villenkin perään. Lepposa tyyppi ja mukava sellainen, joka yllättyi kovin, että olin myös Oulussa ollut katsastamassa tourilla, kun vertasin tämän iltaisen keikan olleen hemmetin paljon parempi kuin sen. Taisinpa kuulla myös olevani hullu tai sitä rataa, ajattelin kuitenkin olla demokraattinen ihminen ja tuumata, että moni muu seurueestani oli ollut kaikilla keikoilla siihen mennessä, johon tyyppi vain hymähti epäuskoisena. :D
Keikan jälkeen suunnattiin roikkumaan ulos, jossa ei kyllä ollut mitään ideaa. Lähdettiin paikalta sitten tyhjin käsin pois ja pääsin vihdoinkin sinne suihkuun ja sänkyyn, kunhan vain sain samaan kämppään kanssani illan Stam1na&Rytmihäiriö -keikkailijat. Jollakin taisi taas loppua pinna ja onneksi porukka hiljeni aika nopeasti ja aamu koitti, jolloin oli aika suunnata keskustaan shoppailemaan ja Äxän kautta Lutakolle, jolloin oli suurimmalle osalle porukastamme Stam1na&Rytmihäiriö osa 2 menossa, itselleni siis vasta ensimmäinen. Siitä lisää lähi päivinä, stay tuned!
Pyhä jyssäys, nyt on kyllä jääny näiden keikkojen meininkien rustailu ja pahasti. Oon kuitenki rustaillu vaikka kuinka paljon muuta skeidaa, eiks se oo ihan sama asia? Nyt mä kuitenkin ajattelin valottaa monta vuotta odotettuja keikkareissuja hiukan teillekin. Ensimmäisenä työn alle siis 4.3. ollut Teatria.
Starttasin tien päälle jo perjantaina, vaikka vasta sunnuntaina löydettiin itsemme Teatrialta. Lauantai kului pitkälti ostosten (.. levy..) merkeissä ja nukkumaan käytiin lauantai-iltana aika mietteliäin fiiliksin, ainakin allekirjoittanut. Aamulla suunnattiin yhdeksän seutuun Teatrialle, jossa oli kourallinen ihmisiä ennen meitä. Asettauduttiin taloksi ja minä rupesin kartoittamaan tuttujen tilannetta. Oli uutta ja vanhaa, tyttöä ja poikaa, joiden kanssa jonossa rupateltiin ja aika kuluikin todella nopeasti makuupussin kanssa. Tuli todettua, että tästä lähtien en suostu pitkiin talvijonotuksiin ilman makkaria, lämmittää kummasti!
Käytiin tottakai välillä myös varpaita sulattelemassa, vaikkei mulla se jäätyminen tappoluokkaa ollutkaan. Tutustuttiin eräällä huoltsikkareissulla moskovolaiseen Elenaan, joka oli tullu tsekkaamaan Ouluun vaan Naitvissei, mahtavuutta! Saatettiin tyttö vielä seuraavana aamuna oikeaan Helsingin junaan, kun samaan aikaan asemalle satuttiin. Onneksi saatettiin, ei varmaan olis löytäny nimittäin oikeaa junaa ku me kuitenki tiedettiin suoraan minne mennä ja lykättiin tyyppi junaan ja minuutin päästä se lähti matkalleen kohti Helsinkiä..
Jonotukseen kuitenkin takaisin. Tulihan siinä nähtyä monia tuttuja ja tehtyä vähän seuraavan viikonlopun suunnitelmiakin ennen ovien aukaisua. Populaa valui paikalle melko tasaisin väliajoin ja jossakin muutaman tunnin paikkeilla ennen ovia meidän takaa löytyi tämän verran immeisiä.
Sisään päästiin kuuntelemaan AC/DC:tä kyllästymiseen asti abouttiarallaa ajoillaan ja pitkä odottelu Poisonblackin aloittamiseen alkoi. Teki jotenki tosi tiukkaa seisoa 1,5h, ihan käsittämätöntä! Kävin myös vinkkaamassa eräälle pojalle paikan mun viereen, koska tyyppi olis joutunu ihan eturivin laitaan, vaikka oli ennen meitä jonossa, olen siis ihana ihminen? Kansoitettiin porukkamme kanssa lavan oikeaa puolta, Troyn edustaa. Lopulta saatiin Poisonblack lavalle ja valoshowstakin osviittaa!
Yleisö oli melko laimea ja vähän omaakin fiilistä painoi alemmaksi tuntemattomat biisit. Tuttuja rytmejä löytyi kuitenkin muutamien biisien osalta ja musa toimi livenä kuitenkin ihan jeessisti. Erityisesti outro oli super jepa, jos joku osaa sanoa tarkemmin mikä se räppibiisi oli, nii täällä on yksi innokas neiti sitä tietoa vastaanottamaan.
Nightwishin roudarit hyökkäsivät lavalle ja ryhtyivät kasaamaan lavasteita. Tuli verhoa, valoa ja savua. Jo tämä näytti lupaavalta, eikä soittorasian jousten kalahdukset ainakaan fiilistä yhtään laskeneet. Storytime potkaisi setin kunnolla käyntiin ja verhotsydeemi heilui puhaltimien ansiosta! Oli aika makia, pakko sannoo! Pohdin, että kertsin alkaessa verho laskeutuisi, mutta mitään ei tapahtunut, fiilis oli vähintäänkin 'whataaa??!" Kertsin jälkeen verho kuitenkin laskeutui rumpuiskun tahdissa ja taustascreenshow saattoi alkaa. Pakko sanoa, että Oulussa taustajuttu oli paljon toimivampi Storytimen aikana kuin Jyväskylässä..
Storytime olikin vain alkua monien mollaamalle hittiputkelle. Ekalla keikalla se kuitenkin vielä toimi, kaikki oli niin 'jeejee, NW ekaa kertaa moneen vuoteen jeejee'. Eikä sillä, etteikö Amaranth erityisesti Storytime-Wish I Had an Angel - Amaranth -putkesta toiminut.
Seuraavaksi päästiin kauhuvuoristoradan kyytiin ja täytyy sanoa, että vaikka jo levyllä Aneten tulkinta tekikin Scaretalessa lähtemättömän vaikutuksen, oli nyt tunnelma aivan katossa. Voi kyllä! Loistavuutta. Kaverit vieressä sekosivat ihan täysin, mutta olihan tuota itselläkin niskoissa pidättelemistä..
Settiä jatkoi The Siren ja huokasin syvään, eikö tästä päästä KOSKAAN eroon. No ei päästy ei. Muutenkaan setti ei todellakaan vastannut mun toivelistoja ja oli oikeasti aika huono, tai no, ainakin siinä olevat biisit olivat niitä kuuntelussa skipattavia versioita. Ei sillä, etteikö Siren olisi pelittänyt livenä ihan kiitettävästi, mutta joku siinä vaan tökkii aina ja iankaikkisesti.
Hidastus vuoristorataseikkailun jälkeen tuli Slow Love Slown muodossa ja se olikin mulle yllättävä ratkaisu. En olisi uskonut biisin löytyvän setistä, mutta tulkinta oli aivan loistava. Myös Aneten hattuviritelmä sopi tunnelmaan paremmin kuin hyvin, vaikkakin irtonaisena kuvana se saattaa herättää hiukan kysymysmerkkejä..
Onneksi mua oltiin etukäteen vinkattu, että Troy Donockley on mukana rokkailemassa yhtyeen kanssa, muuten olisin saattanut seota yllättävästä vierailijasta. I Want My Tears Backissa palaset vain loksahtelivat paikoilleen ja hymy kasvoilla nousi silmiin asti. Voi pojat, on siinä biisissä menoa ja meininkiä!
Menot ja meiningit jätettiin kuitenkin sikseen hittaitten biisien putkella, johon kuuluivat niin The Crow, the Owl and the Dove, The Islander kuin akustinen Nemokin. Ensimmäinen meni fiilistellessä, toinen turhautuessa huonoon settiin ja viimeinen ihan ihme hurmeessa. Se tunne oli käsittämätön, kun tiesit osaavasi itsekin soittaa kyseisen kappaleen, joka kuulostaa niin esitettynä kuitenkin miljoona kertaa paremmalta. Anette onnistui myös kusemaan toisen säkeistön lopun ja sekoittamaan mutkin sanoissa, Marco ainakin tsekkaili naureskellen yleisöä, että tajusko porukka, voi kyllä!
Instrumentaalisen puolen aloitti Last of the Wilds, joka ainakin allekirjoittaneen sai melkein kyyneliin. Tunne oli jotakin niin käsittämätöntä ensi tahtien kajahtaessa ilmoille: "MITÄ. VITTUA. TÄMÄ?!". Rallattelin Erämaan Viimeisen sanoja ja seurasin Troyn ilmettä hänen yrittäessä käsittää miksi ihmeessä muka laulan jotain. Lopulta jätkällä välähti ja hymy levisi melkein korviin asti. Oli jotakin niin hienoa kuulla kyseinen biisi, eikä huilut sitä ainakaan millään tapaa huonontaneet, tvärtom!
Keikan toiseksi parhaamman kappaleen tittelin kahmi kuitenkin tätä sooloilua seurannut ralli, Planet Hell. Jotakin niin käsittämätöntä huutaa Niinan kanssa sanoja ja tajuta, ettei todellakaan kaikki osaa kyseisen kappaleen sanoja. Planet Hell on aina ollut mulle jotenkin keskivertobiisi Oncelta, sen huonoimpia, mutta nyt muuten pyörähteli hammasrattaita siihen malliin päässä, että biisi kohosi arvostusasteikollani aivan hemmetin monta pykälää ylöspäin. Loistavaa. Ainoa miinus oli Aneten AA-AA-AA -laulut Tarjan korkeiden oopperahuudahdusten kohdalla, vaikka muuten biisi toimikin erittäin nätisti!
Yllätysten sarjaa jatkoi seuraava viisu, The Poet and the Pendulum. En olisi odottanut kyseistä biisiä, vaikkakin kyseessä onkin hienoutta oleva kappale. Kuvasin myös pienen pätkän tämän kappaleen parhaammasta kohdasta, Mother and Fatherista. Huhhuh. Lavan karu ulkoasu tuossa kohdassa Aneten äänen ohella sai kylmät väreet kulkemaan ympäri kehoa. Toivottavasti joku muukin pääsee tän videon kautta eläytymään edes vähäsen siihen tunnelmaan, vaikka video hiukan särkeekin.. Yllätyin kuitenkin siitä, että Aneten ääni ei todellakaan särkynyt missään kohdassa, kehitystä on todellakin tapahtunut. Pakko lisätä, että kuuntelen tuota kyseistä videota tässä samalla kun rustailen ja kylmät väreet lähtee päänahasta ja menee jalkoihin asti, kai sitä siis voi kuvitella jollakin tavalla biisin kolahtavan?
Nämä kaksi äsken mainitsemaani ja seuraava biisi muodostavat kyllä koko keikan top kolmikon, sillä viimeisenä näistä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on eräs coverbiisi. Erittäin yllättävä veto ja täyssekoaminen meidän porukassa. Rututum-alku ja vilkaisu vieressä seisovaan ystävään, EI VOI OLLA TODELLISTA?! Over the Hills and Far Away, montakohan kertaa voi toistaa mahtavuutta kuvailevia adjektiiveja, mutta tämä oli jotakin niin käsittämättömän upeaa.
Tasahyppely koko biisin läpi ja hymyt lavalta ihan kaikkien osalta, kaverit vieressä huutamassa kurkku suorana sanoja, vuosien odotus takana ja kappaleena sellainen, jota aina olet Eralta fiilistellyt. Mä en oikeasti voi edes kuvata sitä fiilistä. Se oli jotakin niin mahdottoman hämärää. Loistavuutta. Just sitä. Pakko linkata teille tuo veto, vaikkei se olekaan mun kuvaama. Yritin bongata itseäni tuolta Troyn edestä pomppimasta ja saatoinkin bongata eturivistä kohoavat päät. Ergh?
Hieman hengähdystaukoa olikin ihan paikallaan, sillä pyrot veivät Teatrian hapen ihan minimiin ja lämpötila kohosi varmasti asteilla. Todella harvoin on ollut missän noin kuuma kuin tuolla. Aivan käsittämätöntä. Encore potkaistiin käyntiin instrumentaalisella Finlandialla, ihan jepa, en oikein kuitenkaan syttynyt.
Yllättävä veto encoressa oli Finlandiaa seurannut Song of Myself. Odotin edes jotakin tuttua hittiä, mutta hyvin tämäkin livenä kajahti. Onneksi lopun runo-osuuksia ei tullut ollenkaan, paitsi taustascreenillä lyriikkapätkinä, sillä vaikka ne levyllä toimivatkin todella hyvin, olisi livemeno lässähtänyt siihen paikkaan.
Illan lopetti ihan paikallaan ollut Last Ride of the Day. Hieno lopetus aivan mahtavalle keikalle, joka kyllä hujati top 5 ihan kepeästi, vaikka settilista vähän kökkö olikin. Encoreen joku hittibiisi mukaan vanhemmista, nii koko yleisö olis räjähtäny, paljoa ei nimittäin siitä puuttunut. Abracadabra vaan teillekin ja kiitosta satelee!
Keikan jälkeen hipsittiin pikku hiljaa yöpaikkaan, josta ihan parin tunnin unien jälkeen sitten jatkettiin matkaa takaisin keskustaan ja seikkailulle kohti kotia. Saattoi olla, että sillä matkalla soi Over the Hills and Far Away ihan pari kertaa. Planet Hellkin. Onneks tämmösiä keikkoja ei ole liian usein, ei kestäisi pää sitä onnellisuuden tunnetta! Kerran viikossa riittää ihan hyvin.. ;)
Pyrin tän viikonlopun aika rustailemaan teille myös nuo muut keikkapostaukset, jos aikaa vain yhtään liikenee. Lupailin kuitenkin myös niitä levyarvosteluja, joten huominen päivä taitaa mennä uuden musan parissa, tai no uuden ja uuden, mutta kuitenkin. To do -listan asiat saavat nyt hetken odottaa, on vihdoinkin aika antaa teille aikaa. Anteeksi blogihiljaisuuteni, en edes sano lupaavani yrittää parantaa tapojani, ei ne kuitenkaan parane! Onnea sinulle, jonka luomien takana olevat solut liikkuvat näiden sanojen yli, olet päässyt tämän kilometripostauksen viimeisille riveille. Sitten voitkin kertoa omia fiiliksiäsi Nightwishin kiertueen keikoista, jos sellaisia bongailit, eikö?
Tsekatkaapa tämä viteo ja nakatkaa mielipitteellänne viimestään 16.3. niin saatatte kuulla jottain kivvoo!
1. Ensiferum - Dragonheads
2. Immortal - Sons of Northern Darkness
3. Nightwish - Nemo (single)
4. Avril Lavigne - Let Go
5. Mokoma - Sydänjuuret
6. Moonsorrow - Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa
7. Burzum - Fallen
8. Stella - Pelkääjän Paikalla
1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen.
2. Kirjoita 7 random faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.
Pitkästä aikaa pääsen jakamaan tunnustuksia eteenpäin, jes! Itse sain tämän Heaven Queenin Imaginaerum-blogista joten kiitokset vaan sinnepäin! Rustaillaanpa sitten jotakin musiikkiin liittyvää näin illan ratoksi.
1. Omistan useita levyjä, joiden olemassaolosta minulla ei ole mitään käsitystä. Teenkin nykyään usein aamuisin tutkimusmatkoja levyhyllyyni etsien fiilikseen sopivaa musiikkia. Ennen hoidin tuonkin puuhan virtuaalisesti, mutta nyt olen pidemmän aikaa käyttänyt läppäriä ja tätä ei saa sulkeutumaan riittäävän nopeasti - ainakaan cd-soittimeen verrattuna. Ihan hyvä vaan..
2. Olen nykyään hyvin jumahtanut tiettyihin bändeihin. Pitkään kuuntelin Blutengeliä ja Rammsteinia, nyt tällä viikolla mukaan on tullut Nightwish, syystä keikat. Pitäisi ottaa vielä messiin Stam1na ja erityisesti sen uusin levy, jotta keikalla voisi jammailla. Rytmihäiriötäkin voisi rallatella!
3. Olen ihan ulalla festareiden suhteen. Provinssi - ehkä. Kuopiorock - joo. Myötätuuli - ehkä. Ilosaari - ehkä. Mitä muuta? Miten työt menee? Miten menee yhtään mikään?
4. Osaan soittaa pianoa, tai no osaan ja osaan. En ole koskaan ottanut soittotunteja, mutta pystyn soittamaan melko sujuvasti nuoteista ja hallitsen myös vasemman käden välttävästi ainakin. On hankala kuvata omaa soittotaitoa, mutta olen soittanut pari kertaa ihan julkisestikin, hui! Jos nyt ei kerhossa lasten kuullen soitteluita lasketa, silloin niitä kertoja kertyisi enemmänkin.
5. Rakastan tulkita biisien sanoja. Oikeastaan musiikin suola on se, että sieltä voi löytää aina jotakin omaan elämäntilanteeseen sopivaa lainia.
6. Olen laiska kirjoittamaan levyarvosteluita, jossei levy ole oikeasti sellainen johon hurahdan kunnolla. Keskiverroista en vaan saa aikaiseksi yhtään mitään.
7. Mulla on seinällä kymmenkunta settilistaa, joista olen hävittänyt useita. Plektroja puolestaan olen napsinut keikoilta vajaa kolmisenkymmentä ja säälittävimpänä ja vähäisimpänä omistan tasan yhden rumpukapulan ja toisesta palasen.
Ja sitten pääsen parhaaseen vaiheeseen, nimittäin toivottavasti lueskelemaan teidän salaisuuksien arkkujen kannen avautumisen narinaa:
Tuossapa näkyy Oulun reissun ostoksia. Olin siis sunnuntaina katsastamassa Nightwishiä Teatrialla ja niiltä tiimoilta käytiin sitten lauantaina shoppailemassa. Nämä levyt varmaan kuitenkin monelta lukijalta löytyy, joten en aio sen enempää heittämään näistä tekstiä. Inferoja tulee kahmittua mukaan aina Oulussa käydessä, mutta tällä kertaa Antikvaraatissa oli vain pari hullua lehteä, mutta sitäkin makeampaa. Tai ainakin yksi, vuodelta 2005. Jesh!
Stellan Pelkääjän paikalla maksoi nelisen euroa, Avrilin vain euron ja Sydänjuuret kuus. Nyt on myös mun tili avattu Mokoman osalta, en nimittäin aiemmin ole omistanut levyäkään heltä. Parhammasta on hyvä alotella!
