No, eipä taida tämä levyarvostelu enää ihan tuoreeltaan ehtiä.. Eluveitien Helvetios oli alkuun järkyttävä pettymys. Levyltä ei oikeasti löytynyt mitään. Monta aamua yritin kuunnella hammasta purren kaikkia raitoja, mutta ei.
Sitten eräänä päivänä intouduin kuitenkin kokeilemaan levyltä yksittäistä ennalta tuntematonta biisiä, Alesiaa. Kyseinen biisi toimikin avaimena koko levyyn ja tuosta päivästä lähtien voinen sanoa, että tämä on 2012 kevään teemalevy. Kolahtaa tosi lujaa edelleen! Levy on pikku hiljaa paljastanut parhaimpia puoliansa, mutta silti lähes joka kuuntelukerta oppii jotakin uutta.
Avausraita, Prologue, on tosiaan avausraita. Puhetta ja vähän soittimia. Jeejee. Ei kiitos. Toisessa biisissä pukataan vaunuihin liikettä ihan kunnolla nimikkoraidan muodossa. Helvetios toimi singlenäkin erittäin hyvin, mutta levyn kokonaisuudessa tää nousee yhdeksi parhaimmista biiseistä. Viulun pääosa keskellä biisiä toimii erittäin hyvin.
Luxtos on näitä biisejä, jotka sekoittuvat toisiinsa. Eluveitiellä on muutenkin paljon biisejä, jotka kuulostavat hyvin paljon toisiltaan, ja jotka sitten sekoittuvat uudemman ja vanhemman tuotannon kanssa. Tämä on kuitenkin näistä samisbiiseistä yksi parhaimmista. Tsekatkaapa vaikka!
Nelosraita, Home, on myöskin vähemmän tuttu kipale. Kuuntelen siis näitä tässä samalla rustaillessani, ja tämä häviää myöskin Eluveitiemassaan. En saa itse oikein mitään irti. Onneksi tätä seuraava Santonian Shores puolestaan lakaisee epäilykset levyn paskuudesta. Luin Last FM:ssä porukan kommentteja siitä, että tämä on koko tuotannon paras kappale. Ja ei, ei tämä huonokaan ole. Ei tämä ihan kolmen kärkeäkään tavoittele, mutta loistava tsibale silti.
"I bode awhile and looked back
Gazed into the sea of flames
Laying waste what we called home
I won't see this place again"
Scorched Earthin ensitahdit säväyttää sydäntä raastava miestulkinta gallin kielellä. Biisissä ei ole ollenkaan englantia, kuten esimerkiksi tuossa Santonian Shoressa. Bändin nettisaitilta löytää varmaan käännökset ihan näille jokaiselle biisille, kuten tähänkin asti. Mielestäni tämä toiminee paremmin ilman tarkkaa tietoa aiheesta, sillä jo biisistä itsestään voi päätellä hyvin paljon.
Muutenkin levyn teema on mulle edelleen hiukan hämärän peitossa. En ole tsekkannut läheskään jokaisen biisin lyriikoita, vaikka toki levyn kipaleet antavat osviittaa jo sävellyksillään ja lauluillaan. Eluveitien biisithän käsittelee helvetialaisten elämää vajaa kaksituhatta vuotta sitten. En tiedä, mutta mulle tulee vähän sellainen fiilis, että näissä biiseissä eletään kansan tuhoa. Erityisesti Alesia-biisi antaa siitä viitteitä.
Meet the Enemy tykitetään käyntiin reippaalla temmolla ja ördällä. Toimii! Meet the Enemy on Eluvitien perusvahva kipale, joka ei juuri uusia juttuja esittele. Sitä seuraava Neverland puolestaan tarjoilee mun korville nannaa. Tässä on yhdistetty jotenkin niin loistavasti hidas ja nopea tempo. Kertosäe soi todella usein päässä ja tekisi mieli rallatella. Kehotan kuuntelemaan ainakin kertsiin asti, että voitte kertoa mulle, oonko ainoa jolle toi jää junnaamaan!
"Dead Bodies towered up like this dividing Rampart
The Hopes of yesterday forgotten and interred
Burnt to the Ground"
Pitkän levyn puolessa välissä mennään, A Rose for Epona on aivan järjettömän upea kappale. Erityisesti oman painokseni bonusbiisi, akkariversio tästä kolahtaa niin tajuttoman hyvin. Mä epäilen, että nämä biisit todellakin kertoo tarinaa - josta mä aion vielä ottaa selvää. Voi jösses, kylmät väreet on ihan taattu! Bändin naislaulaja esittää todellakin parhaat puolensa. Tämä on sellainen biisi, että voin suositella ihan jokaiselle, vaikkei bändin yleisestä menosta tykkäisikään. Kuunnelkaapa noita laulajien tulkintoja - puhumattakaan soittajista.
Biisin sanoista tekisi mieli kopioida ihan kaikki tänne, mutta tällä kertaa saatte sitten biisin alun.. Tämä on pikku hiljaa nousemassa koko levyn suosikikseni. Todella toimiva niin akustisena kuin sähköisempänäkin versiona. Tässä tapahtuva kansantuho, joka mulle nousee aina vahvimmaksi mieleen, on erityisen koskettava. Pure awesomeness!
"Do you feel the thorns?
Do you see the tears?
Do you see the bloodshed in this fell war?
Have you forsaken us?
Have you forgotten our faithful men calling your name?
While I stand before you
While we perish
While I lay down a crimson rose
While holding hands are forced apart
While hopes bog like condemned men
Were you there?
The sky is falling on me
As your hand's turning old and weak
I'm giving myself upon to thee
A futile sacrifice gone sere"
Kymppiraita, Havoc, nostaa pään pystyyn - ainakin soitannan osalta. Toimiva biisi, niinkun loppupeleissä oikeastaan kaikki tältä levyltä, noita puhuttuja biisejä lukuunottamatta, jotka kuitenkin kokonaisuudessa toimii hyvin. Levy ei todellakaan ollut mikään helposti avautuva yksilö, mutta voisin kehua lähes jokaista kappaletta aivan holtittomasti. Annetaan nyt kuitenkin tämän biisin kohdalla niiden olla, ettei tule fiilistä, että tässä nyt saattaisi olla koko vuoden paras levy.. ;)
The Uprising on jäänyt paljon vähemmälle kuuntelulle kuin muut, joten tästä ei sanottavaa hirveästi löydy. Perustilulilu-meininki toimii ihan kivasti, mutta siinäpä se. Tällä levyllä mielestäni Chrigelin ördää on hiukan liikaa. Annan ääntä kuulisi mielellään vähän enemmänkin. Toisaalta, kun sitä käytetään vain muutamissa biiseissä mausteena toimii esimerkiksi tuo A Rose for Epona niin julmetun kovaa!
Hopessa päästään fiilistelemään huilujen tahtiin. Levyn instrumentaaliraita on kerrankin juuri siellä, missä sen kuuluukin olla. 63-minuuttinen levy on pitkä - erityisesti kun se koostuu 18 biisistä. Hope antaa kuulijalle hetken hengähdystauon, jotta tulevat biisit jaksaa kuunnella ajatuksen kanssa.
Jos Hopessa päästään kevyen fiilistelyn makuun, ei seuraava kipale The Siege sitä ainakaan jaksa. Välillä vokaalit tuntuvat taittavan jopa Cradle of Filth -maisemiin, ainakin koruttomuutensa vuoksi. Yllättävä veto!
Seuraavaa biisiä voinenkin sitten ylistää loppu postauksen. Alesia. Voi elämä. Tämä on vaan niin loistavuutta kuin olla voi! Annan ääni kuulostaa syntisen hyvältä, eikä sen eri sävyjä voi olla huomaamatta. Välillä mennään ihan puhtaan maastossa - välillä tuntuu, että vokalisti huutaisi viimeisiä toiveitaan pihalle. Tässä biisissä tekee aina mieli viimeistään muutamaa riviä ennen kertosäettä painaa silmät kiinni ja antaa tunteen viedä.
"I knew they I would not let us go leave the death strip
I saw the gleam in their eyes of fear and enslavement
Suffering from the crushing weight
I knelt ground take me home
Alesia, alisanos
Wake me when I'm gone
IANOTOUTA, eternity
Proclaim our barren sacrifice"
Huhhuh. Ehkä en vielä ehtinyt hehkuttaa tarpeeksi: Alesia on varmaankin koko yhtyeen tuotannon paras kappale. Kylmät väreet on taattu jokaiselle kuuntelukerralle, eikä fiilistelystä voi päästä eroon. Mulla oli alussa pitkään pienoinen väärinkäsitys biisin kanssa. Olin nimittäin ajatellut Alesia-nimen tarkoittavan tyttöä. No eipä tarkoittanut ei. Kyseessähän on kaupunki nykyisen Itä-Ranskan alueella, jossa helvetialaisten sotapäälikkö Vercingetorix kohtasi Julius Ceasarin joukot, ja jossa Vercingetorixin joukkojen tuho oli lopulta väistämätön. Tämän tarinan kun tietää, syntyy biisiin ihan uusi tunnelma! Jos joku tietää, kuka on tämä Alesia tai Alisanos - joku uskontotyyppi mitä luultavimmin kyllä, niin sivistäköön minua! Historian asiat rupeavat elämään just tällaisten biisien ansiosta. Ah.
The Uprising on jäänyt paljon vähemmälle kuuntelulle kuin muut, joten tästä ei sanottavaa hirveästi löydy. Perustilulilu-meininki toimii ihan kivasti, mutta siinäpä se. Tällä levyllä mielestäni Chrigelin ördää on hiukan liikaa. Annan ääntä kuulisi mielellään vähän enemmänkin. Toisaalta, kun sitä käytetään vain muutamissa biiseissä mausteena toimii esimerkiksi tuo A Rose for Epona niin julmetun kovaa!
Hopessa päästään fiilistelemään huilujen tahtiin. Levyn instrumentaaliraita on kerrankin juuri siellä, missä sen kuuluukin olla. 63-minuuttinen levy on pitkä - erityisesti kun se koostuu 18 biisistä. Hope antaa kuulijalle hetken hengähdystauon, jotta tulevat biisit jaksaa kuunnella ajatuksen kanssa.
Jos Hopessa päästään kevyen fiilistelyn makuun, ei seuraava kipale The Siege sitä ainakaan jaksa. Välillä vokaalit tuntuvat taittavan jopa Cradle of Filth -maisemiin, ainakin koruttomuutensa vuoksi. Yllättävä veto!
Seuraavaa biisiä voinenkin sitten ylistää loppu postauksen. Alesia. Voi elämä. Tämä on vaan niin loistavuutta kuin olla voi! Annan ääni kuulostaa syntisen hyvältä, eikä sen eri sävyjä voi olla huomaamatta. Välillä mennään ihan puhtaan maastossa - välillä tuntuu, että vokalisti huutaisi viimeisiä toiveitaan pihalle. Tässä biisissä tekee aina mieli viimeistään muutamaa riviä ennen kertosäettä painaa silmät kiinni ja antaa tunteen viedä.
"I knew they I would not let us go leave the death strip
I saw the gleam in their eyes of fear and enslavement
Suffering from the crushing weight
I knelt ground take me home
Alesia, alisanos
Wake me when I'm gone
IANOTOUTA, eternity
Proclaim our barren sacrifice"
Huhhuh. Ehkä en vielä ehtinyt hehkuttaa tarpeeksi: Alesia on varmaankin koko yhtyeen tuotannon paras kappale. Kylmät väreet on taattu jokaiselle kuuntelukerralle, eikä fiilistelystä voi päästä eroon. Mulla oli alussa pitkään pienoinen väärinkäsitys biisin kanssa. Olin nimittäin ajatellut Alesia-nimen tarkoittavan tyttöä. No eipä tarkoittanut ei. Kyseessähän on kaupunki nykyisen Itä-Ranskan alueella, jossa helvetialaisten sotapäälikkö Vercingetorix kohtasi Julius Ceasarin joukot, ja jossa Vercingetorixin joukkojen tuho oli lopulta väistämätön. Tämän tarinan kun tietää, syntyy biisiin ihan uusi tunnelma! Jos joku tietää, kuka on tämä Alesia tai Alisanos - joku uskontotyyppi mitä luultavimmin kyllä, niin sivistäköön minua! Historian asiat rupeavat elämään just tällaisten biisien ansiosta. Ah.
Tullianum. "And so it all ends, with rise a noose, fly raven fly." Siinäpä se.
Alesiaan yhdistettynä käsittämättömän upea lopetus sotajoukkojen tarinaan.
Kuudestoista raita, Uxellodunon, vie levyä sopivasti loppua kohti. Vaikka näissä selvästi jo puhutaan lopun koittaneen, olisi mun mielestä ollut ehkä hienompaa lopettaa Alesiaan ja Tullianumiin. Vaikka tässä pikku hiljaa alkaa selvitä itsellenikin, ettei ehkä koko heimoa ole vielä tuhottu - niin silti.
"Out from the ashes
Out from the graves
The offspring of antumnos
Will arise to life again
We will never regret
We defied
We will raise our arm stubs in pride
We will never perish"
Viimeisenä levyltä löytyy Epilogue. Tämä tiivistääkin sitten koko levyn fiiliksen. Puhutun lyriikan jälkeen tuleva instrumentaaliosio antaa aikaa sulatella levyä, joka on ollut vähintäänkin loistava.
"When I reminisce about all those years of tribulation, I mostly remember
Our songs. We died, and our blood seeped away on the battlefields; but our
Songs survived, together with those of us that returned. And as they too
Will die one day, our songs will live on, and will be sung by our children,
And by our children's children. This is how we will be remembered. This is
Who we were.
Helvetios."
"When I reminisce about all those years of tribulation, I mostly remember
Our songs. We died, and our blood seeped away on the battlefields; but our
Songs survived, together with those of us that returned. And as they too
Will die one day, our songs will live on, and will be sung by our children,
And by our children's children. This is how we will be remembered. This is
Who we were.
Helvetios."
Vaikka tämä kyseinen plätty aukesikin niin helvetin hitaasti, on siitä nyt kuoriutunut levyjen kaikkien aikojen top 10-listan uusin tulokas. Paras teemalevy ikinä. Nerokkaita sanoituksia; upeita yhdistelmiä erityylistä laulua; soittimia, joita ei yleensä kuule; oikeaa fiilistä ja tunnelmaa ja erityisesti fiilis siitä, että tässä on bändi, joka tekee musiikkia täydestä sydämestään. Loistavuutta.
Mikä on teidän tuomio? Toimiiko näin selkeästi folkkibändi? Entäpä yhtyeen levystä toiseen jatkuva teema? Löytyykö omia suosikkeja? Voisin esitellä kysymyksiä ihan julmetusti, sillä haluan kuulla ehdottomasti muidenkin ajatuksia näistä tahdeista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Riitasointuja? Epävirettä? Ei virheettömyys ole täydellistä. // A.Hyyrynen