The flowers of wonder and the hidden treasures in the meadow of life my acre of heaven. A five-year-old winter heart in a place called home, sailing the waves of old. / Meadows of Heaven - Nightwish

Tällä kertaa on luvassa aivan järkyttävän pitkä tekstiseinä. Toivon jo nyt, ettei kukaan ota rajuista kommenteistani eräässä kohtaa tekstiä itseensä tai muutenkaan loukkaannu. Painotan, että kertomani on vain minun näkemys asioista.

Jos nyt kuitenkin takaisin reissuun. Täyttä tuhoa -tourille oli tarkoitus lähteä 7:15 perjantaiaamuna, mutta VR päätti toisin. Asemalle päästessämme junan lähtöaika oli vaihdettu 8:00, sitten 8:02, lopulta 8:16 ja siinä vaiheessa minulle riitti, pistin töppöstä toisen eteen melko tiuhaan tahtiin ehtiäkseni 7:45 lähtevään linja-autoon Jyväskyllään. Ehdin, mutta junalla perästä tulleet kaverini olivat JKL:ssä ennen minua, sillä he saivat linkkukuljetukset, joten muutamaa minuuttia aiemmin he kansoittivat Matkakeskuksen penkkejä. Noh, oli ainakin omien hermojeni kannalta hyvä ratkaisu.

Ehkäpä junien oli tarkoituskin myöhästyä, sillä keli Paviljongilla oli niin tappoa että huhhuh. En ole koskaan jonottanut niin kylmässä, makasin vain maassa kääriytyneenä makuupussiin yrittäen nukkua, sillä jos sattui istumaan, tuuli puhalsi takista läpi ja niska oli aivan tulipunainen.. Tunnit kuluivat naurettavan hitaasti, mutta kuluivat kuitenkin ja tuttuja tuli nähtyä ihan kunnolla, uusiakin saatuja. Terkkuja teille immeiset ihan tasapuolisesti!

Lopulta jäätymisen loppuvaiheet alkoivat ja tavaraa kuskattiin parkkihallissa olleisiin autoihin tajuten, että siellä on toiset ovet, joilla on jonot. Aiemmin päivällä ovissa oli ollu laput 'ei sisäänkäyntiä' ja tämä jos jokin sai minuakin ennen tulleet ihmiset raivon valtaan. Asioita selvitettiin ja lopulta kaikki kuitenkin kääntyivät parhain päin. Jäin itse sinne oville, joille saatiin ns. oma jono ja pääsin eturiviin paljon paremmille paikoille kuin olisin päässyt toisilta ovilta. Onneksi kuitenkin suurinosa jonottajista pääsi eturiviin hyville paikoille, sillä se jäätyminen oli jotakin niin kamalaa, etten toivonut kenenkään joutuvan paskoille paikoille.

Jos ovipolitiikkaan saa vielä palata, olisi niillä ovilla jonottaminen ollut oikeasti mukavaa. En olisi uskonut olevani siellä säässä ilman pitkähihaista, mutta tuulensuojassa olleilla ovilla tarkeni viimeiset 45min ihan hyvin ilman pitkähihasta, huh?

Kirosin kun päästiin lopulta juoksemaan lavan eteen ja samaiset AC/DC:n musat alkoivat päristä. En ollut aiemmin kässännyt, että tosiaan bändit taitaa hyvin pitkälle valita bändit, jotka keikkapaikoilla soi. Vieressäni olleille ihmisille musa alkoi keittää jo parin biisin jälkeen, itse sisäistin, että niitä tullaan vielä monta tuntia kuulemaan. Onneksi Poisonblack saatiin lavalle ja poikien show saattoi alkaa.

Poikien laukatessa lavalle, tajusin että seisoin suoraan Villen mikin kohdalla. Yllätyin tilanteesta, sillä olin selvästi lavan keskikohdasta oikealla kuvitellen olevani samalla paikalla kuin edelliselläkin kerralla. Loppujen lopuksi myös Aneten mikkiständi iskettiin suoraan nenäni eteen, mutta voin sanoa, että oli viimeinen kerta kun jään sen bändin eturiviin keskelle, tästä lisää tuonnempana..

Yleisö oli heti alusta asti paremmin messissä kuin Oulussa ja meno oli oikeasti aika mallikasta. Biisit tuntuivat tutuimmilta ja monissa saattoi jo laulaa mukana. Myös bändi näytti nauttivan keikasta ja yleisöstä, eikä ihme, sillä välillä kuului jopa yhteislaulua, hyvä me!

Nightwishin roudaaminen sujui mallikkaasti ja jälleen kerran kuin salaa laitettiin taustalle pyörimään Taikatalven soittorasian alkutahdit. Marcon tulkitsema Taikatalvi ihan livenä oli lumisessa Suomessa jälleen kerran upeaa kuultavaa. Storytimen verhojutut eivät enää tietenkään yllättäneet ja tajusinkin tässä vaiheessa, että minusta ei todellakaan olisi kiertämään kaikkia keikkoja, sillä jo toisella alkaa ärsyttämään, kun tietää seuraavat tapahtumat.

Hittiputki oli normaalilla paikallaan, eli Storytimen jälkeen lähti Wish I Had an Angel ja Amaranth, joita seurasi myöskin Scaretale. Tällä kertaa olin valmistautunut ja päätin videoida koko homman, sillä olihan se toki yksi keikan parhaimmista visuaalisista spektaakkeleista.

Scaretalen jälkeen olikin setissä tapahtunut hiukan muutosta ja parempaan suuntaan ehdottomasti. Vaikkei seuraava biisikään kuulu niihin ihan top 10 biiseihin, on se silti oiva ralli. Ajatuskulku meni kutekuinkin näin:

"All the same take me away.."
****
Whataa? Tämäkö..
****
****
"We're dead to the world!"
Tsukutututum ja niskoille kyytiä.

Dead to the Worldin bailauksen jälkeen laskeuduttiin hitaampaan maailmaan, Slow Love Slown muodossa ja jälleen kerran tämä neiti oli kameran kanssa liikentessä. Olin jo aiemmin päättänyt aikovani kuvata kyseisen biisin ja niinhän siinä sitten kävi, että muistikortille se päätyikin. Biisi ei kuitenkaan herättänyt niin suuria fiilareita kuin Oulussa, olisiko johtunut kameran kanssa fiilistelystä. Tuskin. Ehkä enemmän siitä, ettei vieressä ollut liutaa tärkeitä ihmisiä, harmi sinänsä.



I Want My Tears Back potkaisi käyntiin Troy lavalla -putken ja jälleen kerran kappale toimi livenä loistavasti. Huilut ja Troyn laulut tuo biisiin ihan uuden ulottuvuuden ja epäilen, että erityisesti tämän biisin livenenergiaa tulen kaipailemaan vuosien päästä, kun tätä(kään) ei enää soiteta. Kamala ajatus!

The Crow, the Owl and the Dovesta mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta muistikuvien puutteen korvannee The Islander, joka kerrankin toimi todella kivasti. Pääsin hetkellisesti maistamaan jopa sitä euforiaa, jota monet tästä biisistä kalastelevat itselleen päivä toisensa jälkeen. Hienoa! Islanderissa pääsin myös tällä kertaa fiilistelemään kännykkäkameravaloesine -kohtaa, sillä viimeksi kuvasin koko biisin, enkä päässyt heilumaan muun yleisön mukana. Voi että, silläkin oli varmasti osansa siihen, että biisi kolahti.



Akustinen Nemo meni Anetellakin tällä kertaa hiukan enemmän putkeen ja kuulosti livenä erittäin muikealta. Päästin sen aikana eturiviin juuri sen aikana erään pikkutytön, joka takanani ollut keski-ikäinen naikkonen siihen tyrkytti. Ajattelin tekeväni tytölle ison palveluksen ja ajattelin tekeväni oikeasti hyvän työn. Nainen pyysi, että tyttö saisi olla eturivissä hetken. Annoin hänen seistä vieressäni Last of the Wildsin viime tahdeille asti, kunnes kysyin tytöltä, saisinko nyt tulla paikalleni. Hän nyökkäsi ja lähti taakse vanhempiensa luo.

TÄHÄN VÄLIIN TULEE SAATANAN MOINEN KIROSANARYÖPPY. OIKEASTI. EN YMMÄRRÄ.

Takanani ollut nainen vetää hirveät raget, koska en antanut tytön olla koko keikkaa edessä. Ottakaa siis huomioon se tosiasia, että olin jäätynyt ulkona yli 6h enkä usko että läheskään kaikki antaisivat neidin olla hetkeäkään eturivissä (Tiedän, etteivät antaisi. Juttelin monien eturivityyppien kanssa keikan jälkeen ja he olivat kummissaan jo siitä, että päästin tytön eteen. Ajattelin olevani kiva ihminen, antavani tytölle jotakin, mitä muistella vuosien päästä, sillä eihän se juuri minulta ole pois).

Jouduin myös kokoajan varomaan liikkeitäni, etten vahingossakaan peittäisi tytön näkyvyyttä saati löisi häntä kyynärpäällä tai syöttäisi hänelle moshatessani hiuksiani. Nainen huusi välispiikkien aikana minulle pää punaisena: "Oikeasti, AIKUISET IHMISET (viittasi vieressäni seisoneeseen mieheen)! Ette te voi olla noin törkeitä, miten voitte oikeasti tehdä tuolla tavalla pikkutytölle. Hän pääsisi kokemaan elämänsä keikan ja te olette niin täynnä itseänne, että viette sen ilon häneltä!" Seuraava biisi polkaistiin käyntiin ja yritin olla viis veisaamatta naisen valituksesta, olihan kyseessä Planet Hell.



Kirosin samantien sitä, että päästin tytön edes hetkeksi eturiviin. Planet Helliä kuitenkin odotin koko keikan ajan settiin ja toivoin, että se olisi siinä vaikka Dead to the Worldkin oli. Ja sitten kun se tulee, menee se koko helvetin biisi ohi sen takia, että nainen valittaa minulle ja huutaa minulle hävyttömyyksiä. En ole koskaan aiemmin turvautunut minkäänlaiseen väkivaltaan, ellei minulle olla sitä ensin tehty. Tällä kertaa pääni ei kuitenkaan kestänyt, sillä tahdoin nauttia biisistä.

Potkaisin naista takanani kevyesti (huom. oikeasti kevyesti) sääreen, ja hän hiljeni muutaman biisin ajaksi. Huokaisin helpotuksesta. Kuulostaa varmasti todella epäkypsältä touhulta ja antaa minusta järkyttävän kuvan, mutta haluan kuitenkin mainita, etten omasta mielestäni tehnyt mitään väärää. Kaduin toki potkaisuani, mutta ajattelin, ettei hänellä ole mitään oikeutta pilata keikkaani, sillä olin monta kertaa pyytänyt häntä olemaan hiljaa ja keskittymään omiin asioihinsa, olin myös teeskennellyt, etten olisi kuullut. En kokenut minulla olevan muuta vaihtoehtoa, sillä keikalla tuleva biisi tulee vaan kerran ja tahdoin oikeasti fiilistellä sen rallin.

Nainen oli hiljaa seuraavan biisin ajan ja pääsin nauttimaan Ghost Riverin ensiesityksestä. Vaikkei biisi olekaan omia lempibiisejäni, oli silti kiva päästä todistamaan sen ensisoittoa. Kappale toimi livenä, vaikka tuntuikin että itsellä ainakin oli"He will go down he will drown drown, deeper down" -kohdat deepin ja drownin kohdalla ihan hakusessa. Nauratti, kun tuntui että laulan aina eri tavalla kuin Marco..



The Poet and The Pendulum jatkoi hyvien biisien linjaa (haha, täälläkin se parhaiden biisien putki oli keikan loppupuolella), mutta tällä kertaa se aiemmin mainitsema nainen päätti taas kertoa elämää suurempia asioitaan. Unohdin tuolla ylempänä mainita, ettei tyttö ollut edes hänen omansa, vaan olin nähnyt hänet aiemmin veljensä ja vanhempiensa kanssa taaempana, niin hänkin minulle sanoi. Tyttö oli tässä vaiheessa siis jo vanhempiensa luonaan ja tällä kertaa nainen totesi minulle ja vieressä seisoneelle miehelle: "Oikeasti, aikuiset ihmiset, ette voi olla noin törkeitä. Ootteko te pariskunta?" *vilkaistiin miehen kanssa toisiimme* ja huudahdimme että "NO EI!". "No mutta ihan sama, ajatelkaa jos tyttö olisi teidän tyttönne. Miten voitte olla noin kylmäsydämisiä?!! Ei ole teiltä pois, miksi olette tuommosia. Mitä te siinä menettäisitte!" Sanoin naiselle jonottaneeni monta tuntia pakkasesa ja ettei hän voi käsittääkkään, kuinka kylmä siellä oli. Sanoin myös tehneeni kuten aiemmin hänen kanssaan sovin, päästäneeni tytön vähäksi aikaa eturiviin ja hän (tyttö) näytti silminnähden onnelliselta.

Nainen jatkoi valittamistaan ja lopulta sanoin hänelle: "Ok, tiedän että olen kusipää, koska tahdon nauttia keikasta. Voisitko olla hiljaa ja jutella kanssani vaikka keikan jälkeen, mutta et helvetissä saa pilata keikkaani jauhamalla paskaa." Nainen teeskenteli ettei kuullut ja kysyi "ANTEEKSI MITÄ?!" luultavasti tarkoittaen, että sanoin häntä kusipääksi. Ajattelin olevan järkevää, että toistan sanomiseni, jottei jää väärinkäsityksiä. Nainen hiljeni, mutta tuumasi meidän olevan totaalisia idiootteja ja ettei hän voi ymmärtää käytöstämme, sillä mitä se meiltä olisi pois, jos päästäisimme tytön takaisin eturiviin.



Voin kuvitella, kuinka vittumaiselta kuullostan tässä ja toivon, ettei joku sen takia lopeta tämän blogin lukemista. Haluan kuitenkin mainita maksaaneeni aivan saman hinnan lipuista kuin kaikki muutkin, jäätyneeni pahemmin kuin koskaan ennen ja ennen kaikkea saanut eturivin paikkani omalla työllä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut, että tyttökin jotakin näkisi ja siksi ajattelin tekeväni hyvän työn ja päästäväni hänet eturiviin parin biisin ajaksi. Muuten minulla ei olisi ollut mitään hänen eturivissä oloaan vastaan, mutta jouduin kokoajan varomaan etten satuttaisi häntä, sillä sitä en todellakaan halunnut tehdä. Takana ollut nainen pilasi myös fiilikseni  haukkumalla minua oikein sopivasti lempibiisieni kohdalla, ja olen edelleen siitä hänelle katkera, sillä olin odottanut kiertuetta vuosia. En sano etteikö hänkin olisi, en tiedä, mutta oikeasti, pistää vituttamaan. Anteeksi.



Jos kuitenkin palattaisiin musiikkipuoleen, sillä Pendulumissa Mother & Father -kohdan fiilistely painui mieleeni aivan erityisen loistavana. Over the Hills and Far Away jäi puolestaan hiukan etäiseksi, johtuen varmasti ystävien puutteesta. Toki nainen ja hänen sanomisensa kaiversivat mieltäni, mutta olisin kaivannut hyppypomppukaveria rallattelemaan kanssani.

Finlandia encoren aloituksena pelitti täällä ehdottomasti paremmin kuin Oulussa ja fiilikseni jopa nousivat pikkuisen. Song of Myselfin aikaan minulle alkoi keikkailu jo riittää ja toivoin pääseväni hotellin sänkyyn, sillä jalkojen kipu oli jotakin niin tajunnanviiltävää että huhhu. Kamala ajatella, että oikeasti oon kelannu Nightwishin keikalla pääseväni suihkuun ja nukkumaan. Ehkäpä tosiaan tämä keikka ei menny ihan sinne top 5..



Last Ride of the Day kuitenkin piristi meikäläisenkin ja koko yleisö ylsi melkoisiin yhteislauluihin. Fiilis parani loppua kohti ja oikeasti oli hyvä fiilis. Lopun Abracadabrat olivat jälleen kerran jotain niin upeaa, että biisin jälkeiset kumarrukset aiheuttivat välittömän lisää tätä -kaipauksen. Imaginaerum pyörimään taustalle ja tyypit pois lavalta, ihmiset keräilemässä punaisia nauhoja ja silppua, sitä näkyä on oikeasti hankala unohtaa, sillä se painui mieleeni jotenkin todella ihanana hetkenä.

Kerättiin porukkaa kokoon ja suunnattiiin kohti narikkaa ja ovia. Huomasin Poisonblackin Marcon hengailevan sivustalla. Kävin vaihtamassa jätkän kanssa pari sanaa ja kyselemässä hiukan Villenkin perään.  Lepposa tyyppi ja mukava sellainen, joka yllättyi kovin, että olin myös Oulussa ollut katsastamassa tourilla, kun vertasin tämän iltaisen keikan olleen hemmetin paljon parempi kuin sen. Taisinpa kuulla myös olevani hullu tai sitä rataa, ajattelin kuitenkin olla demokraattinen ihminen ja tuumata, että moni muu seurueestani oli ollut kaikilla keikoilla siihen mennessä, johon tyyppi vain hymähti epäuskoisena. :D

Keikan jälkeen suunnattiin roikkumaan ulos, jossa ei kyllä ollut mitään ideaa. Lähdettiin paikalta sitten tyhjin käsin pois ja pääsin vihdoinkin sinne suihkuun ja sänkyyn, kunhan vain sain samaan kämppään kanssani illan Stam1na&Rytmihäiriö -keikkailijat. Jollakin taisi taas loppua pinna ja onneksi porukka hiljeni aika nopeasti ja aamu koitti, jolloin oli aika suunnata keskustaan shoppailemaan ja Äxän kautta Lutakolle, jolloin oli suurimmalle osalle porukastamme Stam1na&Rytmihäiriö osa 2 menossa, itselleni siis vasta ensimmäinen. Siitä lisää lähi päivinä, stay tuned!

The deep times awake as I can calm myself to yesterday. The flower has fallen its petals out of the petals a cradle I will. / The Forever Moments - Nightwish

Pyhä jyssäys, nyt on kyllä jääny näiden keikkojen meininkien rustailu ja pahasti. Oon kuitenki rustaillu vaikka kuinka paljon muuta skeidaa, eiks se oo ihan sama asia? Nyt mä kuitenkin ajattelin valottaa monta vuotta odotettuja keikkareissuja hiukan teillekin. Ensimmäisenä työn alle siis 4.3. ollut Teatria.

Starttasin tien päälle jo perjantaina, vaikka vasta sunnuntaina löydettiin itsemme Teatrialta. Lauantai kului pitkälti ostosten (.. levy..) merkeissä ja nukkumaan käytiin lauantai-iltana aika mietteliäin fiiliksin, ainakin allekirjoittanut. Aamulla suunnattiin yhdeksän seutuun Teatrialle, jossa oli kourallinen ihmisiä ennen meitä. Asettauduttiin taloksi ja minä rupesin kartoittamaan tuttujen tilannetta. Oli uutta ja vanhaa, tyttöä ja poikaa, joiden kanssa jonossa rupateltiin ja aika kuluikin todella nopeasti makuupussin kanssa. Tuli todettua, että tästä lähtien en suostu pitkiin talvijonotuksiin ilman makkaria, lämmittää kummasti!

Käytiin tottakai välillä myös varpaita sulattelemassa, vaikkei mulla se jäätyminen tappoluokkaa ollutkaan. Tutustuttiin eräällä huoltsikkareissulla moskovolaiseen Elenaan, joka oli tullu tsekkaamaan Ouluun vaan Naitvissei, mahtavuutta! Saatettiin tyttö vielä seuraavana aamuna oikeaan Helsingin junaan, kun samaan aikaan asemalle satuttiin. Onneksi saatettiin, ei varmaan olis löytäny nimittäin oikeaa junaa ku me kuitenki tiedettiin suoraan minne mennä ja lykättiin tyyppi junaan ja minuutin päästä se lähti matkalleen kohti Helsinkiä..

Jonotukseen kuitenkin takaisin. Tulihan siinä nähtyä monia tuttuja ja tehtyä vähän seuraavan viikonlopun suunnitelmiakin ennen ovien aukaisua. Populaa valui paikalle melko tasaisin väliajoin ja jossakin muutaman tunnin paikkeilla ennen ovia meidän takaa löytyi tämän verran immeisiä.

Sisään päästiin kuuntelemaan AC/DC:tä kyllästymiseen asti abouttiarallaa ajoillaan ja pitkä odottelu Poisonblackin aloittamiseen alkoi. Teki jotenki tosi tiukkaa seisoa 1,5h, ihan käsittämätöntä! Kävin myös vinkkaamassa eräälle pojalle paikan mun viereen, koska tyyppi olis joutunu ihan eturivin laitaan, vaikka oli ennen meitä jonossa, olen siis ihana ihminen? Kansoitettiin porukkamme kanssa lavan oikeaa puolta, Troyn edustaa. Lopulta saatiin Poisonblack lavalle ja valoshowstakin osviittaa!

Yleisö oli melko laimea ja vähän omaakin fiilistä painoi alemmaksi tuntemattomat biisit. Tuttuja rytmejä löytyi kuitenkin muutamien biisien osalta ja musa toimi livenä kuitenkin ihan jeessisti. Erityisesti outro oli super jepa, jos joku osaa sanoa tarkemmin mikä se räppibiisi oli, nii täällä on yksi innokas neiti sitä tietoa vastaanottamaan.

Nightwishin roudarit hyökkäsivät lavalle ja ryhtyivät kasaamaan lavasteita. Tuli verhoa, valoa ja savua. Jo tämä näytti lupaavalta, eikä soittorasian jousten kalahdukset ainakaan fiilistä yhtään laskeneet. Storytime potkaisi setin kunnolla käyntiin ja verhotsydeemi heilui puhaltimien ansiosta! Oli aika makia, pakko sannoo! Pohdin, että kertsin alkaessa verho laskeutuisi, mutta mitään ei tapahtunut, fiilis oli vähintäänkin 'whataaa??!" Kertsin jälkeen verho kuitenkin laskeutui rumpuiskun tahdissa ja taustascreenshow saattoi alkaa. Pakko sanoa, että Oulussa taustajuttu oli paljon toimivampi Storytimen aikana kuin Jyväskylässä..

Storytime olikin vain alkua monien mollaamalle hittiputkelle. Ekalla keikalla se kuitenkin vielä toimi, kaikki oli niin 'jeejee, NW ekaa kertaa moneen vuoteen jeejee'. Eikä sillä, etteikö Amaranth erityisesti Storytime-Wish I Had an Angel - Amaranth -putkesta toiminut.

Seuraavaksi päästiin kauhuvuoristoradan kyytiin ja täytyy sanoa, että vaikka jo levyllä Aneten tulkinta tekikin Scaretalessa lähtemättömän vaikutuksen, oli nyt tunnelma aivan katossa. Voi kyllä! Loistavuutta. Kaverit vieressä sekosivat ihan täysin, mutta olihan tuota itselläkin niskoissa pidättelemistä..

Settiä jatkoi The Siren ja huokasin syvään, eikö tästä päästä KOSKAAN eroon. No ei päästy ei. Muutenkaan setti ei todellakaan vastannut mun toivelistoja ja oli oikeasti aika huono, tai no, ainakin siinä olevat biisit olivat niitä kuuntelussa skipattavia versioita. Ei sillä, etteikö Siren olisi pelittänyt livenä ihan kiitettävästi, mutta joku siinä vaan tökkii aina ja iankaikkisesti.

Hidastus vuoristorataseikkailun jälkeen tuli Slow Love Slown muodossa ja se olikin mulle yllättävä ratkaisu. En olisi uskonut biisin löytyvän setistä, mutta tulkinta oli aivan loistava. Myös Aneten hattuviritelmä sopi tunnelmaan paremmin kuin hyvin, vaikkakin irtonaisena kuvana se saattaa herättää hiukan kysymysmerkkejä..

Onneksi mua oltiin etukäteen vinkattu, että Troy Donockley on mukana rokkailemassa yhtyeen kanssa, muuten olisin saattanut seota yllättävästä vierailijasta. I Want My Tears Backissa palaset vain loksahtelivat paikoilleen ja hymy kasvoilla nousi silmiin asti. Voi pojat, on siinä biisissä menoa ja meininkiä!

Menot ja meiningit jätettiin kuitenkin sikseen hittaitten biisien putkella, johon kuuluivat niin The Crow, the Owl and the Dove, The Islander kuin akustinen Nemokin. Ensimmäinen meni fiilistellessä, toinen turhautuessa huonoon settiin ja viimeinen ihan ihme hurmeessa. Se tunne oli käsittämätön, kun tiesit osaavasi itsekin soittaa kyseisen kappaleen, joka kuulostaa niin esitettynä kuitenkin miljoona kertaa paremmalta. Anette onnistui myös kusemaan toisen säkeistön lopun ja sekoittamaan mutkin sanoissa, Marco ainakin tsekkaili naureskellen yleisöä, että tajusko porukka, voi kyllä!

Instrumentaalisen puolen aloitti Last of the Wilds, joka ainakin allekirjoittaneen sai melkein kyyneliin. Tunne oli jotakin niin käsittämätöntä ensi tahtien kajahtaessa ilmoille: "MITÄ. VITTUA. TÄMÄ?!". Rallattelin Erämaan Viimeisen sanoja ja seurasin Troyn ilmettä hänen yrittäessä käsittää miksi ihmeessä muka laulan jotain. Lopulta jätkällä välähti ja hymy levisi melkein korviin asti. Oli jotakin niin hienoa kuulla kyseinen biisi, eikä huilut sitä ainakaan millään tapaa huonontaneet, tvärtom!

Keikan toiseksi parhaamman kappaleen tittelin kahmi kuitenkin tätä sooloilua seurannut ralli, Planet Hell. Jotakin niin käsittämätöntä huutaa Niinan kanssa sanoja ja tajuta, ettei todellakaan kaikki osaa kyseisen kappaleen sanoja. Planet Hell on aina ollut mulle jotenkin keskivertobiisi Oncelta, sen huonoimpia, mutta nyt muuten pyörähteli hammasrattaita siihen malliin päässä, että biisi kohosi arvostusasteikollani aivan hemmetin monta pykälää ylöspäin. Loistavaa. Ainoa miinus oli Aneten AA-AA-AA -laulut Tarjan korkeiden oopperahuudahdusten kohdalla, vaikka muuten biisi toimikin erittäin nätisti!

Yllätysten sarjaa jatkoi seuraava viisu, The Poet and the Pendulum. En olisi odottanut kyseistä biisiä, vaikkakin kyseessä onkin hienoutta oleva kappale. Kuvasin myös pienen pätkän tämän kappaleen parhaammasta kohdasta, Mother and Fatherista. Huhhuh. Lavan karu ulkoasu tuossa kohdassa Aneten äänen ohella sai kylmät väreet kulkemaan ympäri kehoa. Toivottavasti joku muukin pääsee tän videon kautta eläytymään edes vähäsen siihen tunnelmaan, vaikka video hiukan särkeekin.. Yllätyin kuitenkin siitä, että Aneten ääni ei todellakaan särkynyt missään kohdassa, kehitystä on todellakin tapahtunut. Pakko lisätä, että kuuntelen tuota kyseistä videota tässä samalla kun rustailen ja kylmät väreet lähtee päänahasta ja menee jalkoihin asti, kai sitä siis voi kuvitella jollakin tavalla biisin kolahtavan?

Nämä kaksi äsken mainitsemaani ja seuraava biisi muodostavat kyllä koko keikan top kolmikon, sillä viimeisenä näistä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on eräs coverbiisi. Erittäin yllättävä veto ja täyssekoaminen meidän porukassa. Rututum-alku ja vilkaisu vieressä seisovaan ystävään, EI VOI OLLA TODELLISTA?! Over the Hills and Far Away, montakohan kertaa voi toistaa mahtavuutta kuvailevia adjektiiveja, mutta tämä oli jotakin niin käsittämättömän upeaa.



Tasahyppely koko biisin läpi ja hymyt lavalta ihan kaikkien osalta, kaverit vieressä huutamassa kurkku suorana sanoja, vuosien odotus takana ja kappaleena sellainen, jota aina olet Eralta fiilistellyt. Mä en oikeasti voi edes kuvata sitä fiilistä. Se oli jotakin niin mahdottoman hämärää. Loistavuutta. Just sitä. Pakko linkata teille tuo veto, vaikkei se olekaan mun kuvaama. Yritin bongata itseäni tuolta Troyn edestä pomppimasta ja saatoinkin bongata eturivistä kohoavat päät. Ergh?

Hieman hengähdystaukoa olikin ihan paikallaan, sillä pyrot veivät Teatrian hapen ihan minimiin ja lämpötila kohosi varmasti asteilla. Todella harvoin on ollut missän noin kuuma kuin tuolla. Aivan käsittämätöntä. Encore potkaistiin käyntiin instrumentaalisella Finlandialla, ihan jepa, en oikein kuitenkaan syttynyt.

Yllättävä veto encoressa oli Finlandiaa seurannut Song of Myself. Odotin edes jotakin tuttua hittiä, mutta hyvin tämäkin livenä kajahti. Onneksi lopun runo-osuuksia ei tullut ollenkaan, paitsi taustascreenillä lyriikkapätkinä, sillä vaikka ne levyllä toimivatkin todella hyvin, olisi livemeno lässähtänyt siihen paikkaan.



Illan lopetti ihan paikallaan ollut Last Ride of the Day. Hieno lopetus aivan mahtavalle keikalle, joka kyllä hujati top 5 ihan kepeästi, vaikka settilista vähän kökkö olikin. Encoreen joku hittibiisi mukaan vanhemmista, nii koko yleisö olis räjähtäny, paljoa ei nimittäin siitä puuttunut. Abracadabra vaan teillekin ja kiitosta satelee!

Keikan jälkeen hipsittiin pikku hiljaa yöpaikkaan, josta ihan parin tunnin unien jälkeen sitten jatkettiin matkaa takaisin keskustaan ja seikkailulle kohti kotia. Saattoi olla, että sillä matkalla soi Over the Hills and Far Away ihan pari kertaa. Planet Hellkin. Onneks tämmösiä keikkoja ei ole liian usein, ei kestäisi pää sitä onnellisuuden tunnetta!  Kerran viikossa riittää ihan hyvin.. ;)

Pyrin tän viikonlopun aika rustailemaan teille myös nuo muut keikkapostaukset, jos aikaa vain yhtään liikenee. Lupailin kuitenkin myös niitä levyarvosteluja, joten huominen päivä taitaa mennä uuden musan parissa, tai no uuden ja uuden, mutta kuitenkin. To do -listan asiat saavat nyt hetken odottaa, on vihdoinkin aika antaa teille aikaa. Anteeksi blogihiljaisuuteni, en edes sano lupaavani yrittää parantaa tapojani, ei ne kuitenkaan parane! Onnea sinulle, jonka luomien takana olevat solut liikkuvat näiden sanojen yli, olet päässyt tämän kilometripostauksen viimeisille riveille. Sitten voitkin kertoa omia fiiliksiäsi Nightwishin kiertueen keikoista, jos sellaisia bongailit, eikö?