Jos katsoa voi niin koskea saa, kaikki haluaa vääryyttä maistaa. / Paha Ihminen - Turmion Kätlöt

Mä rupattelin teille kovasti Stellan biiseistä mut tajusin kuulostavani niin urpolta, että sen julkaisu saakin sitten jäädä. Mua vituttaa jotenkin aivan hulluna näiden levyjen kasaantuminen, en saa koskaan kirjoitettua näistä kaikista, ja muutenkin tuntuu ettei mulla oo motivaatiota yhtään rustailla näistä. En ole itsekään kerennyt puoliakaan näistä kuunnella, puhumattakaan siitä että olisin ehtinyt rauhassa näistä biisiäkään kuulemaan. Runoilenkin sitten tällä kertaa itselleni hemmetin tutusta ja rakkaasta levystä, joka nousi levyhyllyni 'lajittele' -osion pinon päällimmäiseksi läpyskäksi joskus toissa viikolla kaverin avustuksella. Hoitovirhettä en ole koskaan Äxässä käydessäni löytänyt ja vihdoin sitten ystäväiseni tilaili nämä meille cdon.comista.

Kysseessä on siis itselleni se rakkain Kätilölevy. Pirun Nyrkki kiilaa kyllä todella hyväksi kakkosesi, mutta tämä on ainoa levy, jossa kaikki biisit on toimivia vetoja. Myös oma lempibiisini, Lepositeet, löytyy tältä lätyltä, eikä se ainakaan laske arvostustani!

Levyn aloitusrallin tahtiin on moni tämänkin blogin lukijoista varmaan keikoilla tanssahdellut tyylillä iso laatikko - pikku laatikko. Itse en ollut ennen viime kesän Myötätuulta koko rimpsua kuullutkaan, mutta siitä lähtien sitä on pitänyt päästä viljelemään aina alkusoittojen tahdissa. Biisin sanat, kuten Kätilöiden lyriikat ylleensäkin, on omituisia, mutta jälleen kerran niiden rimmaavuus soitinten kanssa on viimeisen päälle ajateltu. Teurastaja onkin yksi niistä parhaista livebiiseistä, joka räjäyttää yleisömeren oikeastaan aina.

Oma lempibiisini koko yhtyeen tuotannosta löytyy kakkospaikalta, 223 sekuntia korvia hiveleviä nuotteja kuorrutettuna lyriikoilla, joiden seasta löytyy oikeasti sanoma. Kysseessä on siis Lepositeet, joka on tällä nimellä kulkevista biiseistä se my only one. Mikäköhän sekoaminen se taisi tapahtua, kun tämän vajaa kaksi kuukautta sitten ekaa kertaa livenä pääsin todistamaan. Huhhuh!

Kuntoilubiisiksi itselleni ristityn Pahan ihmisen tarina sanoissa on niin totta:

"Ja niin taas tapahtui, ihminen itsensä jumalaksi muutti

Teki taivaan päälle maan ja tuhosi sen taas uudestaan."

Levyn nelosraita on taas niitä biisejä, joita moni on päässyt livenä rallattelemaan. "Voi kuinka se vihaa, *mitä?* verta ja lihaa!". Pakko sanoa, että vaikka biisi ensimmäisen vuoden aikana jäi vähän huonolle kuuntelulle, on se livevetojen perusteella kohonnut arvostusasteikollani keskivertobiisien joukkoon, ihan vaan sen takia, että porukka ossaa bailata tämän tahtiin.

Pimeyden Morsian on yksi niistä biiseistä, joihin ensimmäisillä kuuntelukerroilla takerruin ja päätin tykkääväni. Tämä onkin monelle varmasti se, johon Kätilöiden tuotannossa ensimmäisenä törmätään, Sika!-biisin lisäksi. En ole kuunnellut tätä biisiä varmaan vuoteen, sillä kulutin tän jossain vaiheessa melko pahasti loppuun. Ehkäpä tauon jälkeen tälläkin voisi olla toivoa. Ainakin viimeistään syksyllä, jolloin tämän biisin kultakausi ainakin meikällä on.

Kaverin kanssa jutskattiin Hoitovirheestä ja tuli ilmi, että nämä seuraavat neljä biisiä on vähän hämärän peitossa hälle, vaikka muuten tuotanto hyvin onkin hallussa. Itselleni tämä tuli yllätyksenä, sillä vaikka seuraavien biisien nimet: "Seinä", "Liitto", "4 Käskyä" ja "Rautaketju" ovatkin hyvin samankaltaisia keskenään, tiedän tasan tarkkaan itse mistä biisistä milloinkin on kyse. Harva näistä kuitenkaan on itsellenikään niitä ihan parhaimpia ralleja.

Levyllä ensimmäisenä tullee Seinä, joka on kyllä itsellenikin jäänyt hiukan vähemmälle kuuntelulle. Kyseessä ei ole mikään huono ralli, vaan jotenkin aina joku muu biisi kiilaa 'tekee mieli kuunnella seuraavaksi tämä biisi' -listalla ylemmäs. Liitto puolestaan on avautunut viimesen vuoden sisällä ihan uudelle tasolle. Lyriikat toimii ja näissä ekojen levyjen biiseissä on tosiaan nähtävissä se, että sanojen taustalla on oikeasti ajatuksia ja  tahto kenties vaikuttaa asioihin.

"Karut ovat kädet jotka takovat varallisuutta

Ruma on se mieli mikä ei tunnista todellistuutta

Kuolema ei tahdo tappaa vaikka sielulta ruumiin kuorii

Sielut vannottavat liittoja liitto kestää ja kansa huorii"

Erityisesti tuo kuolema-kohta on nerokas, voi että mä tykkään tuosta suomenkielellä leikittelystä. Jo tämänkin takia Kätilöt, Stam1na ja Mokoma saa melkoisen etumatkan englanniksi musiikkiaan esittävien joukossa. Sanat on helppo ymmärtää, pohtia niiden tarkoitusperiä ja kuvallinen kielikin tulee aivan eri tavalla esille kuin englanniksi esitetyssä musassa. Siksi katsonkin vähän karsaasti yllä mainittujen bändien enkkubiisejä. Kätilöiden jytässä ne toimii, mutta Stam1na on mun mielestä ainakin ihan väärillä poluilla englanniksi musisoidessaan.

4 Käskyä puolestaan kuulin 2 Times Terrorin tulkitsemana ensimmäistä kertaa livenä.  Tykkään biisistä huomattavan paljon, sillä vaikka toki industrial usein tehdään todella samalla kaavalla, niin kuitenkin tässä on se oma fiiliksensä m ukana. Tässäkin biisissä on sanoittaja ajatellut varmaan livemenoa, sillä mikäpä sopisi paremmin hikisen ja limaisen pvc-kuteisen klubin porukan suuhuin kuin lainit:

"Marssin yli, ylitsesi, ja päälläsi tanssin

Ääni, huutoni, saa nyrkkinne taivasta takoomaan

Käsken käskyni, teidän jalat pakottaa liikkumaan"

Rautaketju ei aiheutaa minussa myöskään erityisiä säväreitä. Perusvahva biisi, paljon parempi kuin vaikkapa moni Perstehniquen biiseistä, kuten kaikki tämän levyn biisit, mutta eipä juuri enempää.

Osasto A lienee puolestaan toiminut bändin introna ja aloittaakin lyhyiden biisien jatkumon, joka ihan näihinkin päiviin asti on pysynyt. Goottiyleisön suuhun sopivat lyriikat varmasti ovat raikaneet monilla keikkapaikoilla ja festareilla. Kuulisin itsekin mielelläni tämän Vuosi 2008:n tilalla, vaikka sitä kuinka eri vuosiluvuilla kyllästetään.

Levyn viimeinen biisi, Kärsi, on täydellinen lopetus upealle levylle. Olisin kovasti tahtonut nähdä joskus ruoskintashow:n, mutta ikinä minä ja se ei satuttu samalle keikalle. Kärsi kuitenkin taisi soida Sandelsrockissa 2010, kun lavalla oli myös teatteriporukkaa niittailemassa itseään ja pelleilemässä injektioruiskuilla. Biisi on yksinäänkin aivan mahtavaa kamaa, ja tämä on myös yksi niitä biisejä, jotka toimivat silloinkin, kun muu Kätilömeno ei kolahda.

Summa summarun kyseessä on siis Kätilöiden kova uranaloitus plätty, josta ei erilaisia biisejä puutu. Pidän tässä vanhemmassa Kätilömenossa siitä, että sanoissa on ajatuksia ja turhautumista takana, jota tältä levyltä kuitenkin löytyy. Lyriikoissa ei kuitenkaan upota suohon ihan päätä myöten, vaikka polvillaan siellä jo kahlaillaan. Koska levyllä ei ole yhtään täydellistä instrumentaalibiisiä, toimii se mulle paljon paremmin kuin vaikkapa Pirun Nyrkki, jolla täytebiisejä puolestaan riittää mahtavien biisien lisänä.

Toivomme löytää edes itsellemme tulevaisuus hiipuu. Meidän maailmassamme tuskin on enää ketään. / Nälkä, Väsymys ja Epätoivo - Moonsorrow

Kuten aiemmin lupailin, rustailen teille nyt näistä levyistä. Toteutan näitä aika pitkällä aika välillä, sillä mulla ei ole aikaa keskittyä kuuntelemaani musiikkiin oikeastaan kuin viikonloppuisin. Ensimmäisenä esittely- ja arvosteluvuoroon pääsee Moonsorrowin 2011 julkaistu Varjoina Kuljemme kuolleiden maassa.

Levyn hankkiminen oli kummitellut mielessäni jo kauan, kunnes lopulta sain sen ostettua. Vaikkei Moonsorrow todellakaan ole niitä helpoiten lähestyttäviä bändejä, on sen hienouden etsiminen kannattavaa puuhaa. Vaikka äärettömän pitkät biisit alunperin kuulostavat lähinnä naurettavilta, tällaisessa teemalevyssä ne nivoutuvat loistavasti yhdeksi tarinaksi, vaikka suurinosa kappaleista toimii ihan yksinkin.

Levyn aloittaa Tähdetön, joka vaati itseltäni ainakin monta kuuntelukertaa, ennenkuin ymmärsin kyseisen kappaleen hienouden. Biisi livahtaa karkeutensa tähden jo melko blackin puolelle, mutta puolen välin melodiset osioihin päästessäni ymmärsin  kappaleen olevan ihan potentiaalinen perusvahva biisi. Vaikkei Tähdetön ihan parhaimmillaan ollutkaan Myötätuulen iltapäiväauringossa, on kappaleessa puolessa välissä todella nätisti mouruavat kitarat kuuden ja puolen minuutin paikkeilla! Tsek!

Olisin halunnut upottaa videon tähän, muttei se ollut mahdollista. Livevetoa Myötätuulirockista jonkun kuvaamana kuitenkin löytyy tämän takaa.

Vain puolitoista minuuttia pitkä alkusoitto Muinaisille löytyy levyn kakkospaikalta. Kyseinen biisi kantaa nimeä Hävitetty. Biisi ei sinällään ole mikään mestariteos todellakaan, mutta toimii loistavasti Muinaisten alkusoittona. Vaikka Muinaisissa on todella kivat koskettimet ja melodisuutta ainakin alussa lähes yhtä paljon kuin Huudossa. Itseasiassa biisiä samalla kuunnellessani, löydän tästä vaikka kuinka paljon potentiaalisia kohtia eli ehkäpä tämäkin alkaa raikaa toisinaan kaiuttimistani. Kappaleen sanat ovat myös loistavuutta, erityisen mahtavan niistä tekee puhutut osiot:

"On turha pelätä virtaavaa vettä, ei täällä taivaalta sada tuhkaa.

Jos et tunne itseäsi pimeässä, et tiedä mitä kuulet hiljaisuudessa.

Suusta suuhun kulkevat ikiaikaiset viisaudet, sanat vuosilta ennen syntymäämme.

Kaiken sen tiesimme, vaan emme ymmärtäneet.

Kun tuhannet silmät meitä tuijottavat,

niiden suuntaan kääntyvät päämme,

kohdatkaa muinaiset! "

Alunperin tykästyin levyn loistaviin sanotuksiin ja koko levyn ympäri jatkuvaan teemaan. Kuten olen varmaan jokaisessa postauksessani toitottanut, ovat sanat mulle erittäin tärkeitä. Koska olen kiinnostunut historiasta, toimivat folkkibändit mulle aivan loistavasti. Jos biiseihin saa vielä oikeasti sanomaa mukaan, niin puheiden kuin laulun muodossa hyvien saundien lisäksi, on biisissä totisesti potentiaalia soimaan mun stereoistani.

Levy jatkuu jälleen kerran ns. täytebiisillä, tällä kertaa nimeltään niinkin iloinen kuin Nälkä, Väsymys ja Epätoivo. Vaikka biiseissä on varmasti ideansa ja levyä putkeen kuunnellessa tarkoituksensa, tuntuu monet samanlaiset kappaleet aika turhilta.

Vaan seuraava kipale ei todellakaan tunnu. Levyn helmi, meikän lempibiisi, yksi kaikista mahtavimmista biiseistä kautta aikojen hurahtaa käyntiin koskettimilla ja kitaroilla. Kysseessä on siis Huuto, jota en varmaan koskaan voi ylistää riittävästi. Kiroan edelleen aivan vietävän paljon sitä, ettemme jääneet Jainan kanssa tsekkaamaan Moonsorrowin koko keikkaa Oulussa, vaan suuntasimme nukkumaan. Toki setissä ei ollut kovin tuttuja biisejä edes mulle, mutta viimeisimpänä tullut Huuto olisi ollut ehkä taivas.. Kenties joku Aurinko ja Kuu myös. Okei, takaisin levyyn.

Jos tätä postausta lukee joku sellainen, joka ei Moonsorrowin tuotantoon ole juuri tutustunut, kehoitan aloittamaan operaation tästä kappaleesta. Melodisuutta on todella paljon, lyriikoista on helppo saada selvää ja ennen kaikkea, kaikki toimii yhteen loistavasti. Vaikka biisi kestää melkein viisitoista minuuttia, ei siinä ole mielestäni sekuntiakaan liikaa. Sanoitukset aiheuttavat mulle AINA kylmät väreet. Pakko oikeasti kiittää erästä ystävääni, että tutustutti minut tähän kappaleeseen. Terkuin ikuisesti kiitollinen. Tsekatkaapa nyt vaikka niitä sanoja:

"Taakse jääneet eivät pääse haudan rauhaan,

vuoret ympäröivät saalistaan, niin vailla uskoa.

Mistävoimme täällä elää? Mistä löydämme tien eteenpäin?

Ei elo kohtaa kuolemaa , ainoastaan kärsimystä"

"Luontoamme pelkään, vaan enää en voi huutoja vaientaa.

Niin sade viimeiset varjonsa langettaa.

Lakeudet muuttuneet hautausmaiksi,

saman taivaan alla selviytyjät erämaan.

Sodan muiston tieltään tuuli pyyhkii, se kaikuu seinämistä.

Ilman halki kiirii menetetty toivo, jo unessa

kuulen tuomittujen huudon."

Rakastan kappaleen tilulilulii -kohtia, jotka seuraavat koko biisissä. Tämäkin kappale toimii soittoäänenäni, vaikkei se olekaan ehkä kovin järkevää. Tekisi mieli aina vain kuunnella biisiä eteenpäin, eikä vastata puhelimeen. Tsorge!

Seuraavana on taas levyn täytebiisejä, Kuolleille. Hämmennyin, kun pläräsin kansivihkoa ja löysin kappaleille sanat, joita niissä ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti levy tosiaan kuuluisi kuunnella kansivihkon kanssa. Kaikista täytebiiseistä vain tämä toimii loistavana introna sitä seuraavalle Kuolleiden Maalle. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun palaset mielessäni loksahtelivat paikalleen. Levyn kertoessa tarinaa miehestä tai kokonaisesta kansasta, aivan kuten asian haluaisi ajatella, luovat levyn viimeiset biisit sielun silmien eteen tumman, kuusisen erämaan suden huutoineen kaikkineen, ja punaisen, verenpeittämän valkeuden.

Kuolleiden maa on myöskin niitä biisejä, joita keikoilla on esitetty. Kappaleessa on jotakin niin lohduntonta, mutta kuitenkin rauhallista. Jotenkin viimeistään tässä kappaleessa voi eläytyä menneiden aikojen elämään ja ymmärtämään levyn mahtavuuden. Rakastan tämänkin kappaleen kitara- ja rumpukomppeja. Kaikin puolin biisi on loistava kokonaisuus, joka toimii myös levyn teemasta irroitettuna hyvin. Kappaleen hidastuva loppu valmistuttaa kuuntelijaa kohtamaan melkein omankin loppunsa, huh!

"Missä kohdin kuljimme harhaan?

Ei kukaan täällä voi sitä kertoa.

Varjona kuljen kuolleiden maassa,

näen kaikki ympärillä kuolleina.

Joskus kai synnyin uuteen maailmaan,

en tiennyt sen päättyvän näin. "

"Käy rauhaisena vierelläni tuuli,

itse silmäni suljen ja itken.

Tänne jään, kaipuuta vailla,

rkotun henkeni veden virtaan annan,

olen siellä mistä kaikki alkaa uudelleen.

Tyhjänä näyttäytyy ikuisuus ja

aukenee kuolleille kuolleiden maa."

Toivon, että jokainen löytäisi tämän bändin hienouden. Vaikka se saattaa viedä kauan ja olla toisille mahdotonkin tehtävä, suosittelen silti tämän levyn ostoa, jos teemalevyt kiinnostavat. Kyseessä on kuitenkin mielestäni Moonsorrowin upein levy, jonka kokonaisuus toimii aivan loistavasti ja biisien lyriikat kertovat oikeasti tarinaa. Levyllä toki on ns. täytebiisejä, mutta ne muutamat, pitkät biisit pelastavat kaiken ja toimivat yksittäinkin erittäin mahtavasti. Toivottavasti pääsen näkemään tämän bändin ensi kesänä jollakin festarilla, peukut pystyyn!

Mitä mieltä ootte Moonsorrowista? Kolahtiko Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa eli ei? Miksi? Miksei?

Through the confines of tomorrow we reappear still, timeless and elemential. / Endings and Continuations - Dimmu Borgir

Koska mä oon no-lifettäny musiikin tiimoilta nää kuukauden päivät, en ennen tätä sunnuntaita saanu aikaiseksi kuunnella Norjan reissun levyostosta, Dimmu Borgirin Abrahadabraa. Nyt lykkäsin levyn tyngän koneeseen norjalaisen mussiikin innoittamana (lue laitoin eilen rastat päähän olen tr00-evil kuuntelemalla Burzumia) ja toivoin parasta.

En varmaan olisi alkanut tätä edes rustailla ellei levyn eka biisi, joka sattuu olemaan instrumentaalinen Xibir olisi sattunut herättämään mielenkiintoani levyä kohtaan. Voe pojat, iski ku talikko takaraivoon ja toimi sopivasti herättelevänä biisinä kohti kitarariffialkuista Born Treacherousia, joka ei sekään melodisten kipparitilutusten ja toisaalta aika yksinekertasine biisirakenteidensa perusteella kuulosta yhtään pahalta.



Vaikkakin puolessa välissä kappale tuntuukin muuttuvan ihan erilaiseksi kuin alussa ja raipaniskuja tuntuu kovasti satelevan rumpujen muodossa. Melko paljon tästä kappaleesta kyllä puheosuuksiksi luettavia laineja löytyy, ei toimi noin isossa määrin ehkä niin hyvin kun voisi meikäläisen mielestä.

"Insanity keeps me away and free from the core of responsibility
But once the pace quickens I'll be derived from myself in total mind captivity"
Pätkä Born Treacherousista.


Seuraava biisi, Gateways alkaa taas ihan erilaisella tavalla kuin edellinen biisi ja juuri tällä hetkellä ekaa kertaa kuunnellessani voin sanoa, että alussa ainakin on yhdistetty folkin ja black metalin parhaat puolet itselleni! Biisistä löytyy mukaansa tempaava rytmi, leffojen paholaisnaisten kuuloista luritusta (made by Agnete Kjølsrud, norjalaisen Animal Alpha -yhtyeen laulaja), jonkinlaisia kuorojakin, ei siis voi olla paha yhtälö. Yksi levyn ehdottomista helmistä ja siksi lieneekin sinkkubiisi - dunno, jotenkin tulee ainakin hetkellisesti mieleen Scaretale Nightwishilta tästä?

Pakko muuten sen verran todeta, että onpa kerrankin tyylikäs video. Vaikka kaikenlaista härpäkettä löytyykin vaikka muille jakaa, ei video tunnu olevan liian sekava ja pikkutarkka. Ihan asiallista!



Gatewaysia seuraa Chess with the Abyss, jossa aika nopeasti alkavat lauluosuudet on kerrattu melkoisiksi koskettimien kaiuilla. Tämä jää ainakin ekalla kuuntelulla melkoiseksi sekamelskaksi, eikä totta puhuen edes tee mieli kuunnella kyseistä kappaletta uudestaan. Seuraava.



Yhtyeen nimikkoraita, Dimmu Borgir, löytyy levyn viidenneltä biisipaikalta. Koko biisi polkaistaan käyntiin kuoroilla ja lähdetään kasvattamaan biisiä melkoisen kevyeen suuntaan, joita Shagrathin laulut kuitenkin vähän tuovat metallin raskausasteikolla alaspäin. Onhan tässä biisissä jo melkoisesti eroa vanhempaan Borgiriin, vaikka sitä en muutaman biisin lisäksi olekaan kuunnellut. On kaiken maaliman tilutusta ja krumeluuria, melko massakitarasoolojakin, vaikka välillä toki biisistä kasvaa osioita, jotka eivät varmasti ihan tavantiinoille ja -taunoille toimisi. Voin kuitenkin kuvitella, millanen show tähän biisiin saataisiin sullottuna livenä ja näin ollen biisi olisi ainakin todella upeaa katsottavaa!

"Forgive we shall not, forget we shall not. Fire is with or against you and so it burns!"

Edellisen biisin juhlava loppu hiljeneekin Ritualistin akustisiin kitaroihin ja puheeseen noustakseen vaan kohti tutumpaa Dimmu Borgir -soundia. Tässä biisissä on sitä menoa ja meininkiä varmaan myös sille vähemmän suurelle yleisölle suunnatun Borgirin ystäville. Tässä on itsellenikin sopivasti koskettimia ja rankempaa menoa yhdistettynä. Kertosäe on erityisen toimiva, vaikkakin muuten kappaleessa olisinkin voinut vähän naftimmalla otteella laittaa koskettimia mukaan.

Levyn seiska, joka on muuten mun onnennumero, The Demiurge Molecule jää vähän edeltäjänsä varjoon. Levyn toimivia biisejä, jotka ei kuitenkaan sen enempää herätä positivisia kuin negatiivisiakaan kommentteja. Torvet bongattu!

A Jewel Traced Through Coal alkaakin aavemmaisella soundilla, iix! Mua vähän huvittaa tää alku, levy on muutenkin melodinen niin tämä vaan jotenkin.. lyö läskiksi koko homman. Darayn pohjelihaksille tullee hommaa ainakin tässä biisissä. Tykkään kuitenkin biisin lopusta, joka jää kuin soimaan ja sitten kuitenkin tulee tukutukuktuku -loppu.



Renewalin alkuun on upotettu hyvällä menestyksellä kitarasooloa, jonka jälkeen tulee biisin rakenteen muuttava eka säkeistö - toimii! Tässäkin on toimiva muuta kappaletta korkeampi kertsi.

Levyn lopettava Endings and continuationsin alku herättää taas mielenkiinnon tuomalla mieleen mustan, pimeän luolan jossa palaa yksi pieni soihtu seinällä ja tuntuu kuin seinät puhuisivat juuri minulle. Levyn nimi löytyykin tästä kappaleesta kuin tuulen kuiskailuina. Odotukset tätä biisiä kohtaan eivät tosissaankaan olleet korkealla, mutta pakko todeta tämän nousevan ehkäpä jopa levyn top kolmosen johtoon! Vihdoinkin tässä on onnistuttu yhdistämään sopivasti puhetta, melodisuutta ja kunnon menoa! Hiljenevä Abrahadabra -litania jää sopivasti soimaan päähän ja vaatimaan jonkun kappaleen uudestaan kuuntelua.


Summasummarum levy on 59 norjan kruunun hintaansa nähden loistava ostos! Kenties muukin norjalainen mättö kuin Burzum alkaa tämän iltapäivän ansiosta kolahtaa meitsille paremmin. Vaikka Dimmua kovasti arvostellaankin uskottavuutensa tähden, on levy minusta toimivaa kamaa.

En kuitenkaan olisi heti julistamassa tätä vuoden 2010 parhaaksi levyksi, sillä joku tästä kuitenkin jäi puuttumaan. Levyn läpi kulkeva yhtenäisyys biisien välillä luo kuitenkin levylle sanomaa, jonka voi osittain jo ensimmäisellä kuuntelukerralla ymmärtää. Levyn ja musiikkivideoidenkin visuaalisuus on kuitenkin todella upeaa katseltavaa ja tuijjottelinkin tämän postauksen kuvituksena olevia kuvia melko tiiviisti levyn kappaleita kuunnellessani.

Innostukseni norjalaiseen musaan on muutaman viime kuukauden kuluessa nostanut päätään ja kovasti odottelen pääseväni kyseiseen maahan uudestaan, tällä kertaa jollekin keikallekin!

Mutta miten on, kallistutteko enemmän vanhan Dimmun suuntaan vai kenties tämän uudemman vai onko koko bändi ihan no-no?

Three shots of revolution, give it three shots to get it roll. And if we crash and burn, so be it then, I'll take the fall. / D-Drop Bop - Amoral

Tällä kertaa työn alle otan Amoralin uusimman hengentuotoksen, Beneathin. Levy ei vieläkään löydy hyllystäni lähinnä rahanpuutteen vuoksi, mutta kunhan sitä massia löytyy niin koristaa tuokin levy epämääräistä levykekoani muidenkin Amoral-levyn tapaan. Tästäpä tulee sitten Spotifyn avustuksella tehtyä tarinointia. (Sieltä ei tosin löydy kaikkia levyn biisejä, vain 7 kipaletta, joten..)

Beneath on mielenkiintoinen sekoitus Decrowning-mausteisia kitarointia ja Show Your Colorsin aikaista laulutaiturointia. Hyvä levy tämä on, ostakee pois. Ei käy kieltäminen. Itse kallistun kuitenkin vanhemman matskun puoleen ja siksipä levyn raskaammat biisit tuntuivat kolahtavan enemmän, mutta kokonaisuudessaan tämä on varsin toimiva plätty.

Levyn avaava Beneath-ralli on kyllä erikoisin koskaan kuulemani Amoral-biisi. Alun orkesterityylinen osio tuntuu enemmän Nightwish-tyyppiseltä kamalta, mutta minutin kohdalla alkavat jyllätä Amoralista tutut kitarat. Nuo riffit kai mut joskus sai tykästymään oikeastikin näiden musiikista! Se Arin lauluääni, josta meikäläinen erityisesti digailee pääsee valloilleen biisin alussa ja luo siksi hyvät odotukset muuta levyä kohtaan. Biisi on myös erikoisen pitkä Amoral-kamaksi, mutta en osaa sanoa onko se nyt hyvä vai huono asia.

Levyn toinen biisi, Wrapped In Barbwire, kuulostaakin sitten jo enemmän Radio Rock-kamalta ja tässäkin Arin THE ääni pääsee valloilleen. Toimivaa perusrockikamaa jää päällimmäiseksi mielipiteeksi tästä. Ehkä vähän SYC:in Vividin maisemiin tässä suunnataan. Ei paha!

Sinkkubiisi Silhouette pääsee levyllä paljon parempaan valoon, kun on jo pari muuta biisiä kuullut samaa tyyliä. Video tästä ei edelleenkään erityisen hyvä ole ja vähän turhan kevyttä kamaa allekirjoittaneelle, mutta pitäähän levyllä niitä keskivertobiisejäkin toki olla, koska ei tää nyt huonokaan ole.



(Won't Go) Home yllätti minut ainakin ihan täysin jo sillon aiemmin. Pakko sanoa, ettei Ari öristessään kuullosta yhtään itseltään ja ekat sekunnit laulun alettua voisin tökätä biisin Omnium Gatherumin tuotannon sekaan ilman sen kummempaa pohdintaa. Se mitä Arskan liveördästä muistan (viimeksi siis olen ollut keikalla päälle puolitoista vuotta sitten) ei kyllä ole samaa, kuin levyllä. Mutta oikeasti, tämä on kyllä yksi levyn parhaita biisejä! Toki tässä on melkoisen kovia vaikutteita ainakin mun kuultavissa OG:stä jne, mutta kun sen bändin parhaat piirteet ja Amoralin tilulilu-soolot yhdistetään ei voi olla luvassa muutakuin nannaa korville.

Tässä levyllä onkin Closure-biisi välissä ja sitä en ole päässyt kuulemaankaan. Seuraava Same Difference Silent Renewal-vaikutteisella kitaroinnilla onkin ihan mielenkiintoinen sekoitus vanhempaa musiikillista tyyliä ja Arin puhtaita lauluja. Ei erityisesti minun mieleen ole, mutta meneehän tuo.

Kasi-biisi, Hours of Simplicity on kyllä sitä mun vierastamaa Radio Rock-kamaa ja normaalia rockimpaa. Ei vaan toimi mulle. Tähän väliin tulee taas listassa muita biisejä ja levyn tokavika raita, No Future on kyllä niin Amoral-biisi kuin olla ja voi soitinten osalta. Ari taas kiskaisee uuden sävyn äänestään, mutta tällä kertaa biisi jää vähän vaisuksi mielestäni.



Näin ollen levy yllätti minut kyllä positiivisesti. Pitäisi varmaan nähdä jotakin vaivaa Street Teaminkin eteen, kun sellaiseenkin menin liittymään vuosia sitten. Eivät pojat taaskaan pettäneet todellakaan! Levy luo taas hyvää pohjaa teknisen metallin iskeytymiselle takaraivooni, sillä sitä olen aina jotenkin vierastanut. Vähän vielä lisää ördää peliin ja mun korvia hemmotellaan toden teolla.
.
Te, jotka vaikutatte pääkaupunkialueella suunnatkaahan huomisiltana On the Rocksiin tsekkailemaan special-show:ta jossa on feattaamassa ekoilta levyiltä tuttu Niko Kalliojärvi. Mä niin olisin siellä jo, jos se vaan olis millään muotoa mahdollista. Menkääpä siis munkin puolesta!

Kuvat ovat kaikki Amoralin Street Teamin puolen sivuilta.

Remember not to think too much and your trip will be numbingly pleasant. / Episode 666 - In Flames

Eiliseltä Kuopion reissulta kartutin levyhyllyäni parilla yksilöllä. Sonata Arctican Winterheart's Guild ja In Flamesin Whoracle tarttuivat mukaan kirpputorilta noin neljän euron kappalehintaan.

Levyjen ostaminen kirpparilta on kyllä kaksipiippuinen juttu, toisaalta haluaisi bändin saavan sen pienenkin osion levyn hinnasta, mutta toisaalta tuntuu tyhmältä ostaa täysin sama levy kymppiäkin kalliimmalla. Joka tapauksessa ärsyttää monien kirpparimyyjien tapa laittaa hinnat TARRALAPUILLA levyjen kansiin, c'moon ei se lähde siitä pois. Ja vaikka lähtisikin, söpö liimaläntti on ja pysyy. Jos olisi viitseliäisyyttä, niin voisihan sitä uudet kannet vaihtaa mutta se tuntuu aika typerältä.

Kuva In Flamesin sivuilta.

Mutta asiaan. Haluan päästä hypettämään juurikin tuota Whoraclea. In Flamesin pitkän tuotannon kolmas levy toimii allekirjoittaneelle järkyttävän hyvin! Vaikka levy on tullut ulos 1997 ja Flames on muuttunut paljon matkan aikana, on tässä levyssä ehkä jopa enemmän minua miellyttäviä biisejä kuin uusimmalla Sounds of Playground Fading:lla. Pelkäsin ostaessani, että jääköhän pyörimään levyhyllyn kätköihin "Paskaa alkutuotantoa, en kuuntele" -leiman kanssa, no ei jäänyt ei!

Levyn polkaisee käyntiin hidastempoinen Jotun, jonka kitarat herättivät oman mielenkiintoni ja lupailivat hyvää tulevasta. Eikä pettymystä tosiaan tullut. Örinät ja puhutut kohdat yhdistettynä hitaisiin riffeihin ovat erikoinen, mutta toimiva alotus levylle.



Bodom-maisesti käynnistyvä Food for the Gods tuo heti vertauspohjaa edelliseen biisiin ja bändi ei ole heikoilla nopeatempoisessakaan musiikissa. Tästä liu'utaan taasen hitaampaan Gyroscopeen, josta ainakin minä saan mielleyhtymän Northeriin, eikä se ole ainakaan paha asia.

Nelosraita, instrumentaalinen Dialogue with the Stars, on useamman kuuntelukerran jälkeen pistänyt joka kerta silmään (kai tässä tapauksessa korvaan?) enkä osaa päättää onko biisi erittäin toimiva ja vain erilainen kuin muu levy vai omituinen. Ehkä kallistun kuitenkin ensimmäisen suuntaan himppusen enemmän. Joka tapauksessa yksi harvoista instrumentaaleista, jotka minuun uppoavat edes jossain määrin.

Niskoille kyytiä taasen antaa vitosraita, eli The Hive, jonka tahtiin voisin kuvitella moshaavani yleisössä ihan kunnolla.

Noniin ja sitten päästäänkin ylistämään mun ehdotonta suosikkia koko levyltä, Jester Script Transfigured:ia. Matalalta puhutut kohdat biiseissä on mun rakkaudenkohde siitä lähtien kun opin ymmärtämään Cradle of Filthiä. Tässä biisissä on jonkin verran samantyyppistä tunnelmaa kuin useissa CoFin biiseissä. Hidas biisi yhdistettynä Andersin mataliin lauluihin ja A-osien puhekohtiin - rakkautta ensisilmäyksellä.



Tykitys jatkuu Morphing into Primalin tahtiin. Tästä biisistä en osaa oikein mitään sanoa, toimii levyn kokonaisuudessa hitaampien ja nopeampien biisien symbioosissa hyvin, mutta biisi itsessään jää vähän vaisuksi.

Worlds Within the Margin alkaa puheosiolla ja kuullostaa vähän tusinabändituotannolta hitaine tempoineen ja tasapaksujen örinöiden ansiosta. Ihan okei biisi.

Tästä laskeudutaankin nätisti Episode 666 -biisiin, josta tykkään kovasti. Kertsiä edeltävä kitarasoolotsydeemi yhdistettynä kertsin rytmiin on hemmetin toimiva yhdistelmä! "This is episode 666, destination chaos!" jos kaipaa päähän jumittuvaa biisiä, tässä on ainakin yksi sellainen.



Everything Countsissa päästään maistamaan jo hieman puhtaita lauluja, ehkä ensimmäistä kertaa tällä levyllä, pienissä määrissä kuitenkin. Ihan okei biisi, ei herätä juuri tunteita.

Levyn vika - ja nimikkobiisi Whoracle on instrumentaalinen ja nätti lopetus levylle. Yllättävä valinta ottaa levynnimi instrumentaalisesta biisistä, mutta varsin toimiva. Itseasiassa tämäkin soitinleikittely toimii minulle helskutan hyvin. Riittävän mielenkiintoinen ja ehkä hieman paikallaan junnaava melodia jättää mielelle pohdittavaa upeasta levystä. Biisi ikäänkuin nivoo koko levyn kokoon ja antaa rauhallisen fiiliksen jatkaa matkaa kohti uudempia levyjä.