Herätyskello soimaan ihan liian myöhään ja pikainen meikki nassuun ja hyvin nukutun yön jälkeen huristelemaan kohti Sotkamoa - sounds like a plan. Navigaattoriin osotetta ja Nightwishiä soimaan ja katseet kohti sateisen oloista pohjoista.
Parin tunnin jonotukset meni kivuutta ruuan ja niin uusien ku vanhojenkin tuttujen kera, paska läppä lensi ja Tuomasta ja Johannaa onnistuivat jotkut järkyttämään kömpimällä keskeltä metsää. Näytettiin ilmeisesti riittävän kärsiviltä, kun yhtäkkiä out of blue tulee ruoka- ja juomatarjoilu? Muuten ihan semihyvin ajateltu, mutta noitakaan vesipulloja ei sisälle saanut täytenä viedä, tuntia ennen porttejako se olisi pitänyt kitata?
Ilman pienintäkään paniikin häivähdystä kävellen Nightwishin eturiviin - mitä tää on? Paikkoja venkslattiin vielä monen monta kertaa ja skipattiin ensimmäisen bändin aloitus. Kai se on ihan ookoo nousta ylös, kun bändi jo soittaa. Ei paljon Titanicit sun muut iskelmähitit sytyttäneet..
Humpanpimputtajista ei sen enempää, vaan siirretään katseet kohti seuraavaa keikkaa. Battle Beast tarjoili menoa sitten muidenkin edestä. Vaikka bändi Nightwishin kanssa Eurooppaa kiersikin, olin onnistunut jättämään sen kokonaan huomiotta. Lava täynnä hyvännäköisiä miehiä ja yllättävän toimivaa naisvetoista melko hankalasti määriteltävää musiikkia. Osa biiseistä oli niin Iron Maiden -kamaa, että mua ei paljoa naurattanut, mutta toiset puolestaan kolahti ihan kunnolla. Meno yleisössä ainakin nousi potenssiin kaksisataa.
Katselin keikan aikaan eturiviä ja kappas, kyllähän sieltä sanat oikeastaan kaikilta muilta paitsi multa ja Ainolta irtosi. Vähän kiroilua tutustumattomuudesta ja niskoille kyytiä, hyvä keikka ehdottomasti. En yhtään ihmettele, miksi BB on niin monta kisaa voittanut, kyllähän tuota mieliksi kuuntelee. Tarkastus Qstockin ohjelmistoon ja kappas, BB:hän se siellä, mutta kuinkas sitten mun osalta kävikään..
Seuraavaksi olikin rokkitykittelyn jälkeen vuorossa hiukan rauhallisempaa ja kuten Hyttisen Heta totesikin, niin seuraavaksi lavalle saatiin herkkää ja upeaa naiskauneutta Johanna Kurkelan ekan festarikeikan muodossa. Upea laulajatarhan Johanna on, mutta ehkäpä tämä jää hänen viimeiseksikin festarikeikaksi, en ainakaan itse jaksa uudestaan kovasti innostua seisomisesta kylmässä _syksyisessä_ viimassa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna ärsyttää, etten saanut näitä festaripostauksia tehtyä ajoissa. Settilistoista ei nimittäin ole minkäänlaista käsitystä. Joka tapauksessa jokin hiteistä jäi uupumaan, jota itse todella odotin. Keikan vika biisi oli vähän outo ratkaisu - jos se oli jollekin the biisi niin hienoa - mutta itse en ollut koskaan kyseistä kipaletta edes kuullut, joten keikan loppu todella yllätti.
Suurimman osan keikasta lähinnä koko yleisö tuijotti lähinnä haltioituneena Johannaa, joka karismallaan sai kyllä metallisielutkin rauhottumaan. Yleisö lauloi tunnetuimmissa Rakkauslaulussa ja Sudenmorsiamessa mukana, mutta yleensä biisin lopuksi kaikuivat vain raikuvat aplodit. Mietin keikalla, että onpahan tännekin melkoinen kombinaatio esiintyjiä hommattu, Battle Beast paikkaamaan Elokuuta, Johanna Kurkela, Eläkeläiset ja Nightwish..
Lämpötila ei tosiaan päätä Sotkamossa huimannut, vaan +13 asteen lämpötilan viilentyessä kohti iltaa mentäessä oli villapaita hieno keksintö. Festarityylin kruunasi totta kai tämän kesän the-asuste - crocksit. Pakko myöntää, että tästä lähtien näytän urpolta kenkineni, jos ne noin paljon jalka- ja selkäsärkyä vähentää.
Lopulta olikin aika kiskoa vielä huppari niskaan ja ottaa Eläkeläiset lavalle. Pitkien pohdintojen jälkeen en edes harkinnut suuntaavani humppamatoon, eikä sillä - ei sitä olisi syntynytkään ilman bändin avustusta. Laimea yleisö, joka todisti laimeutensa viimeistään Nightwishissä. Eläkeläisiä ensimmäistä ja toivon mukaan myös viimeistä kertaa eturivistä, eiss. Biisit tuntuivat puuduttavilta, sekoilu näytti tyhmältä, yleisö oli laimea ja kasvoihin lentäneet koskettimien palaset eivät ainakaan tämän tytön huulille hymyä kirvottaneet. Kaukana oli Ilosaarirockin hyvä fiilis, kun koko keikan lähinnä toivoi, että se olis ohi jo.
Huppareiden ja villapaitojen lämmittävä vaikutus tuntui olevan tipotiessään ja harmittelinkin, ettei pyroja enää yleisön läsnäollessa testailtu. Illan viimeisen essiintyjän hypätessä lavalle kylmyys oli ihan omaa luokkaansa ja muiden riisuessa hupparikerroksiaan pois kietouduin itse vielä tiukemmin omieni sisään ja ajattelin, että on vähän eri lämpötilat kun viikko sitten, jolloin pitsitopissakaan ei kylmä ollut.
Crimson Tide soimaan ja fiilikset kohosi heti taivaisiin. Samaan aikaan yritti hahmottaa, että tämä on viimeinen keikka, jonka tulee pitkään aikaan näkemään ja ympärillä oli hienoja ihmisiä, joiden kanssa fiilistellä keikkaa. Dark Chest of Wonders -aloitus napsahti tällä kertaa todella nätisti mun tajuntaan, eikä Wish I Had an Angelkaan pahalta kuulostanut.
Marco tuumasi Floorin esittelyspiikissään, että tämä alkaa kyllä olla jo vanha juttu ja esitteli Floorin "vanha biisi - uusi laulaja" -teemalla. She Is My Sin kyllä on hieno lisä settiin, tällä kertaa se toimi todella hyvin.
Muutoksen Ilosaaren settiin toikin tätä seuraava Ghost River, joka spiikattiin ulos melko nätisti "Ja seuraavaksi kaikille Turmion Kätilöt -hupparin hankkineille voikin tulla sitten kuuma!". Näytinköhän mä todella sitten niin urpolta kirkkaansinisessä villapaidassani t-paitojen keskellä, kiitos vaan.
Spiikin pointti meni kyllä ohi, ei kyseessä nyt musta kuitenkaan ole Planet Hellin tapainen biisi, mutta miten vain. Joka tapauksessa Ghost River on aivan semijees livebiisi, vaikken koskaan ole siitä levyllä tykännyt, eikä se ole muutenkaan suurimpiin suosikkeihini kuulunut. Muutaman kerran livenä kuulleena (onneksi ei oo ihan vakiosettiä!) se on kuitenkin hiljalleen alkanut toimia.
.
.
Settilistassa palattiin tutummille laitumille Ever Dreamin ja Storytimen osalta. Ever Dream on kyllä hieno biisi, enkä todellakaan pistä pahakseni sen nykyistä olemista lähes jokaisessa setissä. Storytime puolestaan on yhä (ei se viikossa muutu!) tylsä. Käytinkin sen tuttuun tapaan keikkakuvien ottamiseen, miksi käyttää siihen hyviä biisejä, kun kuitenkin muitakin setistä löytyy?
Troylle penkki lavalle ja I Want My Tears Back - Nemo - Last of the Wilds -kombinaatio kehiin. Nemo kuulosti pitkästä aikaa erityisen hyvältä, huilut käy siihen loistavasti. Alkukiertueen akustisesta Nemosta huiluilotteluun ja kaikkea siltä väliltä, onneksi hiteillekin voi tehdä niin. Vaikka sinällään vuotta aiemmin Kuopiorockissa vedetty Come Cover Me ei mun sydäntä Marcon laulamana pahemmin lämmittänyt, kun en muutenkaan biisistä niinkään välitä, on kuitenkin hienoa, että bändi yrittää kehittää jotakin uutta. Voi vaan miettiä, kuinka tylsää on veivata kahdeksankin vuotta putkeen samoja hittejä..
Lava pimeäksi ja hiljaiseksi ja tällä kertaa osasin ennakoida, toisin kuin vieressäni ollut Aino. Bless the Child sai jälleen mielettömät kylmät väreet ja sekoamisen aikaan. Toivottavasti tätä ei oteta kuitenkaan vakkaribiisiksi - hohto katoaa kuitenkin, vähän niinkuin Ever Dreamista, mutta samalle tasolle ei kyllä tämän biisin kohdalla ole mahdollista päästä..
Tykityksen jälkeen oli vuorossa itselleni lepotauko ja vieressäni olleelle toverille totally sekoaminen. Puhuttiin ennen keikkaa, että miten hän tahtoisi Romanticiden kuulla, itse puolestani Planet Helliä kyllä kaipailin listaan Romanticiden tilalle. Dead Boy's Poem olisi kyllä pitkästä aikaa ollut kans tosi jepa kuulla!
Amaranthia kehiin ja yleisöltä vähäsen yhteislaulua mukaan, jeejee. Yleisö kokonaisuudessaan oli erittäin laimea ja hyvä jos hitit osasi. Kun olin hakemassa ruokaa, viereeni tuppasi joku tyttö, joka ei osannut edes DPP:n hittien sanoja, ainoastaan Imaginaerumin. Vitutuskäyrä oli aika korkealla, koska aiemmin oli eturivi täynnä kavereita ja heitettiinkin paskaa läppää eturivin suuntaisesta crowdsurfaamisesta ja muusta. Onneksi pari randomia välissä ei kuitenkaan fiilistä pahemmin vieny, vaan Last of the Wildin tanssimuuvit tarttui parin tylsimyksen yli myös meihin.
Reilua puolta vuotta aiemmin Hartwallilla tuli seottua Ghost Love Scoresta Ainon kanssa, eikä sama olo ollut kaukana täälläkään. Fiilikset oli mielettömät, kun jo tutuksi käyneet tumtumtum-tahdit Jukan rummuista halkoivat ilmaa. Tämän takia mä oon täällä, tämä on sitä niin kutsuttua elämää. Ps. Nää videot ei oo mun kuvaamia, omat katos bittiavaruuteen, fuck yeah?
Samaan syssyyn vedettiinkin sitten settilistan toinen poikkeus, Song of Myself. Pakko on myöntää, että olipa kyllä taas helmiä sioille. Porukka ei ollut messissä ollenkaan, mutta mä itse löysin tosta biisistä paljon uutta ja hienoa. Jonkinmoinen tauko biisin kuulemisessa aiheutti lähinnä sen, että se oli mahtava kuulla uudestaan. Haluaisin myös pitkästä aikaa kuulla joskus taas Penduluminkin, mutta toisaalta se on kyllä niin Anette-biisi kun olla ja voi. Song of Myself kuitenkin oli ihan vitin kova! Yksi keikan parhaista.
Tällä kertaa Last Riden tahdit saivat aikaan melkoisen tunneryöpyn. Tässäpä tää sitten alkaa olla, eikä ihan heti uudestaan tipu. Loputkin energiat kehiin ja mieletön sekoaminen koko biisin ajan - voi kyllä. Biisin loppuessa päivän ainoiksi ruuiksi jääneestä patongista ja kebab-lihiksestä ei kyllä tuntunut olevan jäljellä enää mitään. Hyvä jos kädet jaksoi lopputaputuksiin nostaa ilmaan, olo oli kaikkensa antanut. Toivottavasti bändikin vietti ihan toimivan vikan Suomen keikan, vaikka vuotta aiemmin jonotusajat taisi olla ihan hieman pidempiä kuin tänä vuonna ja vaikka Jukka ei edes kapuloitaan yleisölle nakannut.
Imaginaerum soimaan ja ilotulitusta kehiin, joka ei kyllä eturiviin millään tasolla näkynyt, jossei savuja lasketa - hienosti suunniteltu siis. Keikan jälkeen pikaiset heipat ihmisille ja järkyttäviä kuvia, joista tässä alla yksi keikan lopun valoissa otettuna, ah nam?
Loppuilta kuluikin maailman tärkeimpien asioiden äärellä, Morbid Angel -tarra hanskalokeron kannessa ja muuta vastaavaa. Jäätymiskuolema olikin siis jo melkoinen, kun hyppäsin ratin taakse ja huristelin kohti kirkastuvaa aamua. Kiitin onneani mukaan keittämästäni kuumasta kaakaosta, kun nautin luonnon täydellisestä hiljaisuudesta ja aamuyön usvasta pysähdyspaikalla keskellä ei mitään. Päivä oli yksi loman hienoimpia, kyllä tähän kelpasi Yövissystelyt tällä erää lopetella. Ihmiset, jotka ootte tämän bändin tiimoilta mun seurassa liikkuneet - ootte ihania, 2015 nähdään sitten näissä merkeissä!
Toisaalta, mikäli Anettea ei olisi ollut tässä välissä, olisi Floor saanut aivan hirvittävät määrät vertailua Tarjaan. Anette kuitenkin joutui keskelle paskamyrskyä, ja hyvin hän minusta kaiken tämän kestikin. Vaikkei Floor olekaan pysyvä laulaja, jollaiseksi minä hänet haluaisin kyllä, en ole pitkään aikaan rakastanut tätä bändiä niin paljon kuin nyt teen.
Minulla ei todellakaan ole mitään Anettea vastaan. Aion seurata hänen uraansa ainakin jossain määrin, mutta just nyt musta tuntuu vain niin hyvältä, että Nightwish muuttaa suuntaansa ja tekee ikäänkuin kumarruksen historialleen, samalla se tosin kuitenkin näyttää persettään uudelle menestykselleen. Millään ei voi kieltää sitä faktaa, että Nightwish ei ole koskaan ollut niin kuuluisa, tunnettu ja rakastettu kuin tänä päivänä. Se, olisiko tämä sama kuvio onnistunut ilman Anettea jäänee kuitenkin ikuiseksi kysymysmerkiksi.
Ystäväni sanoja lainaten, tosin eri bändiin liittyvässä keskustelussa: "En olisi koskaan voinut kuvitella, että voisin rakastaa tätä bändiä enemmän kuin aiemmin tein. Nyt näiden keikkojen jälkeen, on kuitenkin fiilis ihan toinen." Tämä koko kuvio on ihan täydellisyyttä minulle. Olen niin onnellinen, että tällä hetkellä Nightwish on oikeasti sellainen, jollainen se kaikista rakkain Nightwish on minulle aina ollut. En uskonut tämän päivän koskaan koittavan, mutta tässähän tätä ollaan.
Vuosi sitten julkaistun Imaginaerumin aikaan olotila oli erittäin positiivinen ja odottava, mutta mikäli joku olisi minulle sanonut silloin, että voit rakastaa Nightwishiä vieläkin enemmän, olisin nauranut hänelle päin naamaa. Puhumattakaan siitä, että hän olisi sanonut minulle, että mikin varressa heiluu laulaja, jota oikeasti voit rispektata lähes yhtä paljon kuin Tarjaa. Olen niin onnellinen.