The deep times awake as I can calm myself to yesterday. The flower has fallen its petals out of the petals a cradle I will. / The Forever Moments - Nightwish

Pyhä jyssäys, nyt on kyllä jääny näiden keikkojen meininkien rustailu ja pahasti. Oon kuitenki rustaillu vaikka kuinka paljon muuta skeidaa, eiks se oo ihan sama asia? Nyt mä kuitenkin ajattelin valottaa monta vuotta odotettuja keikkareissuja hiukan teillekin. Ensimmäisenä työn alle siis 4.3. ollut Teatria.

Starttasin tien päälle jo perjantaina, vaikka vasta sunnuntaina löydettiin itsemme Teatrialta. Lauantai kului pitkälti ostosten (.. levy..) merkeissä ja nukkumaan käytiin lauantai-iltana aika mietteliäin fiiliksin, ainakin allekirjoittanut. Aamulla suunnattiin yhdeksän seutuun Teatrialle, jossa oli kourallinen ihmisiä ennen meitä. Asettauduttiin taloksi ja minä rupesin kartoittamaan tuttujen tilannetta. Oli uutta ja vanhaa, tyttöä ja poikaa, joiden kanssa jonossa rupateltiin ja aika kuluikin todella nopeasti makuupussin kanssa. Tuli todettua, että tästä lähtien en suostu pitkiin talvijonotuksiin ilman makkaria, lämmittää kummasti!

Käytiin tottakai välillä myös varpaita sulattelemassa, vaikkei mulla se jäätyminen tappoluokkaa ollutkaan. Tutustuttiin eräällä huoltsikkareissulla moskovolaiseen Elenaan, joka oli tullu tsekkaamaan Ouluun vaan Naitvissei, mahtavuutta! Saatettiin tyttö vielä seuraavana aamuna oikeaan Helsingin junaan, kun samaan aikaan asemalle satuttiin. Onneksi saatettiin, ei varmaan olis löytäny nimittäin oikeaa junaa ku me kuitenki tiedettiin suoraan minne mennä ja lykättiin tyyppi junaan ja minuutin päästä se lähti matkalleen kohti Helsinkiä..

Jonotukseen kuitenkin takaisin. Tulihan siinä nähtyä monia tuttuja ja tehtyä vähän seuraavan viikonlopun suunnitelmiakin ennen ovien aukaisua. Populaa valui paikalle melko tasaisin väliajoin ja jossakin muutaman tunnin paikkeilla ennen ovia meidän takaa löytyi tämän verran immeisiä.

Sisään päästiin kuuntelemaan AC/DC:tä kyllästymiseen asti abouttiarallaa ajoillaan ja pitkä odottelu Poisonblackin aloittamiseen alkoi. Teki jotenki tosi tiukkaa seisoa 1,5h, ihan käsittämätöntä! Kävin myös vinkkaamassa eräälle pojalle paikan mun viereen, koska tyyppi olis joutunu ihan eturivin laitaan, vaikka oli ennen meitä jonossa, olen siis ihana ihminen? Kansoitettiin porukkamme kanssa lavan oikeaa puolta, Troyn edustaa. Lopulta saatiin Poisonblack lavalle ja valoshowstakin osviittaa!

Yleisö oli melko laimea ja vähän omaakin fiilistä painoi alemmaksi tuntemattomat biisit. Tuttuja rytmejä löytyi kuitenkin muutamien biisien osalta ja musa toimi livenä kuitenkin ihan jeessisti. Erityisesti outro oli super jepa, jos joku osaa sanoa tarkemmin mikä se räppibiisi oli, nii täällä on yksi innokas neiti sitä tietoa vastaanottamaan.

Nightwishin roudarit hyökkäsivät lavalle ja ryhtyivät kasaamaan lavasteita. Tuli verhoa, valoa ja savua. Jo tämä näytti lupaavalta, eikä soittorasian jousten kalahdukset ainakaan fiilistä yhtään laskeneet. Storytime potkaisi setin kunnolla käyntiin ja verhotsydeemi heilui puhaltimien ansiosta! Oli aika makia, pakko sannoo! Pohdin, että kertsin alkaessa verho laskeutuisi, mutta mitään ei tapahtunut, fiilis oli vähintäänkin 'whataaa??!" Kertsin jälkeen verho kuitenkin laskeutui rumpuiskun tahdissa ja taustascreenshow saattoi alkaa. Pakko sanoa, että Oulussa taustajuttu oli paljon toimivampi Storytimen aikana kuin Jyväskylässä..

Storytime olikin vain alkua monien mollaamalle hittiputkelle. Ekalla keikalla se kuitenkin vielä toimi, kaikki oli niin 'jeejee, NW ekaa kertaa moneen vuoteen jeejee'. Eikä sillä, etteikö Amaranth erityisesti Storytime-Wish I Had an Angel - Amaranth -putkesta toiminut.

Seuraavaksi päästiin kauhuvuoristoradan kyytiin ja täytyy sanoa, että vaikka jo levyllä Aneten tulkinta tekikin Scaretalessa lähtemättömän vaikutuksen, oli nyt tunnelma aivan katossa. Voi kyllä! Loistavuutta. Kaverit vieressä sekosivat ihan täysin, mutta olihan tuota itselläkin niskoissa pidättelemistä..

Settiä jatkoi The Siren ja huokasin syvään, eikö tästä päästä KOSKAAN eroon. No ei päästy ei. Muutenkaan setti ei todellakaan vastannut mun toivelistoja ja oli oikeasti aika huono, tai no, ainakin siinä olevat biisit olivat niitä kuuntelussa skipattavia versioita. Ei sillä, etteikö Siren olisi pelittänyt livenä ihan kiitettävästi, mutta joku siinä vaan tökkii aina ja iankaikkisesti.

Hidastus vuoristorataseikkailun jälkeen tuli Slow Love Slown muodossa ja se olikin mulle yllättävä ratkaisu. En olisi uskonut biisin löytyvän setistä, mutta tulkinta oli aivan loistava. Myös Aneten hattuviritelmä sopi tunnelmaan paremmin kuin hyvin, vaikkakin irtonaisena kuvana se saattaa herättää hiukan kysymysmerkkejä..

Onneksi mua oltiin etukäteen vinkattu, että Troy Donockley on mukana rokkailemassa yhtyeen kanssa, muuten olisin saattanut seota yllättävästä vierailijasta. I Want My Tears Backissa palaset vain loksahtelivat paikoilleen ja hymy kasvoilla nousi silmiin asti. Voi pojat, on siinä biisissä menoa ja meininkiä!

Menot ja meiningit jätettiin kuitenkin sikseen hittaitten biisien putkella, johon kuuluivat niin The Crow, the Owl and the Dove, The Islander kuin akustinen Nemokin. Ensimmäinen meni fiilistellessä, toinen turhautuessa huonoon settiin ja viimeinen ihan ihme hurmeessa. Se tunne oli käsittämätön, kun tiesit osaavasi itsekin soittaa kyseisen kappaleen, joka kuulostaa niin esitettynä kuitenkin miljoona kertaa paremmalta. Anette onnistui myös kusemaan toisen säkeistön lopun ja sekoittamaan mutkin sanoissa, Marco ainakin tsekkaili naureskellen yleisöä, että tajusko porukka, voi kyllä!

Instrumentaalisen puolen aloitti Last of the Wilds, joka ainakin allekirjoittaneen sai melkein kyyneliin. Tunne oli jotakin niin käsittämätöntä ensi tahtien kajahtaessa ilmoille: "MITÄ. VITTUA. TÄMÄ?!". Rallattelin Erämaan Viimeisen sanoja ja seurasin Troyn ilmettä hänen yrittäessä käsittää miksi ihmeessä muka laulan jotain. Lopulta jätkällä välähti ja hymy levisi melkein korviin asti. Oli jotakin niin hienoa kuulla kyseinen biisi, eikä huilut sitä ainakaan millään tapaa huonontaneet, tvärtom!

Keikan toiseksi parhaamman kappaleen tittelin kahmi kuitenkin tätä sooloilua seurannut ralli, Planet Hell. Jotakin niin käsittämätöntä huutaa Niinan kanssa sanoja ja tajuta, ettei todellakaan kaikki osaa kyseisen kappaleen sanoja. Planet Hell on aina ollut mulle jotenkin keskivertobiisi Oncelta, sen huonoimpia, mutta nyt muuten pyörähteli hammasrattaita siihen malliin päässä, että biisi kohosi arvostusasteikollani aivan hemmetin monta pykälää ylöspäin. Loistavaa. Ainoa miinus oli Aneten AA-AA-AA -laulut Tarjan korkeiden oopperahuudahdusten kohdalla, vaikka muuten biisi toimikin erittäin nätisti!

Yllätysten sarjaa jatkoi seuraava viisu, The Poet and the Pendulum. En olisi odottanut kyseistä biisiä, vaikkakin kyseessä onkin hienoutta oleva kappale. Kuvasin myös pienen pätkän tämän kappaleen parhaammasta kohdasta, Mother and Fatherista. Huhhuh. Lavan karu ulkoasu tuossa kohdassa Aneten äänen ohella sai kylmät väreet kulkemaan ympäri kehoa. Toivottavasti joku muukin pääsee tän videon kautta eläytymään edes vähäsen siihen tunnelmaan, vaikka video hiukan särkeekin.. Yllätyin kuitenkin siitä, että Aneten ääni ei todellakaan särkynyt missään kohdassa, kehitystä on todellakin tapahtunut. Pakko lisätä, että kuuntelen tuota kyseistä videota tässä samalla kun rustailen ja kylmät väreet lähtee päänahasta ja menee jalkoihin asti, kai sitä siis voi kuvitella jollakin tavalla biisin kolahtavan?

Nämä kaksi äsken mainitsemaani ja seuraava biisi muodostavat kyllä koko keikan top kolmikon, sillä viimeisenä näistä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on eräs coverbiisi. Erittäin yllättävä veto ja täyssekoaminen meidän porukassa. Rututum-alku ja vilkaisu vieressä seisovaan ystävään, EI VOI OLLA TODELLISTA?! Over the Hills and Far Away, montakohan kertaa voi toistaa mahtavuutta kuvailevia adjektiiveja, mutta tämä oli jotakin niin käsittämättömän upeaa.



Tasahyppely koko biisin läpi ja hymyt lavalta ihan kaikkien osalta, kaverit vieressä huutamassa kurkku suorana sanoja, vuosien odotus takana ja kappaleena sellainen, jota aina olet Eralta fiilistellyt. Mä en oikeasti voi edes kuvata sitä fiilistä. Se oli jotakin niin mahdottoman hämärää. Loistavuutta. Just sitä. Pakko linkata teille tuo veto, vaikkei se olekaan mun kuvaama. Yritin bongata itseäni tuolta Troyn edestä pomppimasta ja saatoinkin bongata eturivistä kohoavat päät. Ergh?

Hieman hengähdystaukoa olikin ihan paikallaan, sillä pyrot veivät Teatrian hapen ihan minimiin ja lämpötila kohosi varmasti asteilla. Todella harvoin on ollut missän noin kuuma kuin tuolla. Aivan käsittämätöntä. Encore potkaistiin käyntiin instrumentaalisella Finlandialla, ihan jepa, en oikein kuitenkaan syttynyt.

Yllättävä veto encoressa oli Finlandiaa seurannut Song of Myself. Odotin edes jotakin tuttua hittiä, mutta hyvin tämäkin livenä kajahti. Onneksi lopun runo-osuuksia ei tullut ollenkaan, paitsi taustascreenillä lyriikkapätkinä, sillä vaikka ne levyllä toimivatkin todella hyvin, olisi livemeno lässähtänyt siihen paikkaan.



Illan lopetti ihan paikallaan ollut Last Ride of the Day. Hieno lopetus aivan mahtavalle keikalle, joka kyllä hujati top 5 ihan kepeästi, vaikka settilista vähän kökkö olikin. Encoreen joku hittibiisi mukaan vanhemmista, nii koko yleisö olis räjähtäny, paljoa ei nimittäin siitä puuttunut. Abracadabra vaan teillekin ja kiitosta satelee!

Keikan jälkeen hipsittiin pikku hiljaa yöpaikkaan, josta ihan parin tunnin unien jälkeen sitten jatkettiin matkaa takaisin keskustaan ja seikkailulle kohti kotia. Saattoi olla, että sillä matkalla soi Over the Hills and Far Away ihan pari kertaa. Planet Hellkin. Onneks tämmösiä keikkoja ei ole liian usein, ei kestäisi pää sitä onnellisuuden tunnetta!  Kerran viikossa riittää ihan hyvin.. ;)

Pyrin tän viikonlopun aika rustailemaan teille myös nuo muut keikkapostaukset, jos aikaa vain yhtään liikenee. Lupailin kuitenkin myös niitä levyarvosteluja, joten huominen päivä taitaa mennä uuden musan parissa, tai no uuden ja uuden, mutta kuitenkin. To do -listan asiat saavat nyt hetken odottaa, on vihdoinkin aika antaa teille aikaa. Anteeksi blogihiljaisuuteni, en edes sano lupaavani yrittää parantaa tapojani, ei ne kuitenkaan parane! Onnea sinulle, jonka luomien takana olevat solut liikkuvat näiden sanojen yli, olet päässyt tämän kilometripostauksen viimeisille riveille. Sitten voitkin kertoa omia fiiliksiäsi Nightwishin kiertueen keikoista, jos sellaisia bongailit, eikö?