The flowers of wonder and the hidden treasures in the meadow of life my acre of heaven. A five-year-old winter heart in a place called home, sailing the waves of old. / Meadows of Heaven - Nightwish

Tällä kertaa on luvassa aivan järkyttävän pitkä tekstiseinä. Toivon jo nyt, ettei kukaan ota rajuista kommenteistani eräässä kohtaa tekstiä itseensä tai muutenkaan loukkaannu. Painotan, että kertomani on vain minun näkemys asioista.

Jos nyt kuitenkin takaisin reissuun. Täyttä tuhoa -tourille oli tarkoitus lähteä 7:15 perjantaiaamuna, mutta VR päätti toisin. Asemalle päästessämme junan lähtöaika oli vaihdettu 8:00, sitten 8:02, lopulta 8:16 ja siinä vaiheessa minulle riitti, pistin töppöstä toisen eteen melko tiuhaan tahtiin ehtiäkseni 7:45 lähtevään linja-autoon Jyväskyllään. Ehdin, mutta junalla perästä tulleet kaverini olivat JKL:ssä ennen minua, sillä he saivat linkkukuljetukset, joten muutamaa minuuttia aiemmin he kansoittivat Matkakeskuksen penkkejä. Noh, oli ainakin omien hermojeni kannalta hyvä ratkaisu.

Ehkäpä junien oli tarkoituskin myöhästyä, sillä keli Paviljongilla oli niin tappoa että huhhuh. En ole koskaan jonottanut niin kylmässä, makasin vain maassa kääriytyneenä makuupussiin yrittäen nukkua, sillä jos sattui istumaan, tuuli puhalsi takista läpi ja niska oli aivan tulipunainen.. Tunnit kuluivat naurettavan hitaasti, mutta kuluivat kuitenkin ja tuttuja tuli nähtyä ihan kunnolla, uusiakin saatuja. Terkkuja teille immeiset ihan tasapuolisesti!

Lopulta jäätymisen loppuvaiheet alkoivat ja tavaraa kuskattiin parkkihallissa olleisiin autoihin tajuten, että siellä on toiset ovet, joilla on jonot. Aiemmin päivällä ovissa oli ollu laput 'ei sisäänkäyntiä' ja tämä jos jokin sai minuakin ennen tulleet ihmiset raivon valtaan. Asioita selvitettiin ja lopulta kaikki kuitenkin kääntyivät parhain päin. Jäin itse sinne oville, joille saatiin ns. oma jono ja pääsin eturiviin paljon paremmille paikoille kuin olisin päässyt toisilta ovilta. Onneksi kuitenkin suurinosa jonottajista pääsi eturiviin hyville paikoille, sillä se jäätyminen oli jotakin niin kamalaa, etten toivonut kenenkään joutuvan paskoille paikoille.

Jos ovipolitiikkaan saa vielä palata, olisi niillä ovilla jonottaminen ollut oikeasti mukavaa. En olisi uskonut olevani siellä säässä ilman pitkähihaista, mutta tuulensuojassa olleilla ovilla tarkeni viimeiset 45min ihan hyvin ilman pitkähihasta, huh?

Kirosin kun päästiin lopulta juoksemaan lavan eteen ja samaiset AC/DC:n musat alkoivat päristä. En ollut aiemmin kässännyt, että tosiaan bändit taitaa hyvin pitkälle valita bändit, jotka keikkapaikoilla soi. Vieressäni olleille ihmisille musa alkoi keittää jo parin biisin jälkeen, itse sisäistin, että niitä tullaan vielä monta tuntia kuulemaan. Onneksi Poisonblack saatiin lavalle ja poikien show saattoi alkaa.

Poikien laukatessa lavalle, tajusin että seisoin suoraan Villen mikin kohdalla. Yllätyin tilanteesta, sillä olin selvästi lavan keskikohdasta oikealla kuvitellen olevani samalla paikalla kuin edelliselläkin kerralla. Loppujen lopuksi myös Aneten mikkiständi iskettiin suoraan nenäni eteen, mutta voin sanoa, että oli viimeinen kerta kun jään sen bändin eturiviin keskelle, tästä lisää tuonnempana..

Yleisö oli heti alusta asti paremmin messissä kuin Oulussa ja meno oli oikeasti aika mallikasta. Biisit tuntuivat tutuimmilta ja monissa saattoi jo laulaa mukana. Myös bändi näytti nauttivan keikasta ja yleisöstä, eikä ihme, sillä välillä kuului jopa yhteislaulua, hyvä me!

Nightwishin roudaaminen sujui mallikkaasti ja jälleen kerran kuin salaa laitettiin taustalle pyörimään Taikatalven soittorasian alkutahdit. Marcon tulkitsema Taikatalvi ihan livenä oli lumisessa Suomessa jälleen kerran upeaa kuultavaa. Storytimen verhojutut eivät enää tietenkään yllättäneet ja tajusinkin tässä vaiheessa, että minusta ei todellakaan olisi kiertämään kaikkia keikkoja, sillä jo toisella alkaa ärsyttämään, kun tietää seuraavat tapahtumat.

Hittiputki oli normaalilla paikallaan, eli Storytimen jälkeen lähti Wish I Had an Angel ja Amaranth, joita seurasi myöskin Scaretale. Tällä kertaa olin valmistautunut ja päätin videoida koko homman, sillä olihan se toki yksi keikan parhaimmista visuaalisista spektaakkeleista.

Scaretalen jälkeen olikin setissä tapahtunut hiukan muutosta ja parempaan suuntaan ehdottomasti. Vaikkei seuraava biisikään kuulu niihin ihan top 10 biiseihin, on se silti oiva ralli. Ajatuskulku meni kutekuinkin näin:

"All the same take me away.."
****
Whataa? Tämäkö..
****
****
"We're dead to the world!"
Tsukutututum ja niskoille kyytiä.

Dead to the Worldin bailauksen jälkeen laskeuduttiin hitaampaan maailmaan, Slow Love Slown muodossa ja jälleen kerran tämä neiti oli kameran kanssa liikentessä. Olin jo aiemmin päättänyt aikovani kuvata kyseisen biisin ja niinhän siinä sitten kävi, että muistikortille se päätyikin. Biisi ei kuitenkaan herättänyt niin suuria fiilareita kuin Oulussa, olisiko johtunut kameran kanssa fiilistelystä. Tuskin. Ehkä enemmän siitä, ettei vieressä ollut liutaa tärkeitä ihmisiä, harmi sinänsä.



I Want My Tears Back potkaisi käyntiin Troy lavalla -putken ja jälleen kerran kappale toimi livenä loistavasti. Huilut ja Troyn laulut tuo biisiin ihan uuden ulottuvuuden ja epäilen, että erityisesti tämän biisin livenenergiaa tulen kaipailemaan vuosien päästä, kun tätä(kään) ei enää soiteta. Kamala ajatus!

The Crow, the Owl and the Dovesta mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta muistikuvien puutteen korvannee The Islander, joka kerrankin toimi todella kivasti. Pääsin hetkellisesti maistamaan jopa sitä euforiaa, jota monet tästä biisistä kalastelevat itselleen päivä toisensa jälkeen. Hienoa! Islanderissa pääsin myös tällä kertaa fiilistelemään kännykkäkameravaloesine -kohtaa, sillä viimeksi kuvasin koko biisin, enkä päässyt heilumaan muun yleisön mukana. Voi että, silläkin oli varmasti osansa siihen, että biisi kolahti.



Akustinen Nemo meni Anetellakin tällä kertaa hiukan enemmän putkeen ja kuulosti livenä erittäin muikealta. Päästin sen aikana eturiviin juuri sen aikana erään pikkutytön, joka takanani ollut keski-ikäinen naikkonen siihen tyrkytti. Ajattelin tekeväni tytölle ison palveluksen ja ajattelin tekeväni oikeasti hyvän työn. Nainen pyysi, että tyttö saisi olla eturivissä hetken. Annoin hänen seistä vieressäni Last of the Wildsin viime tahdeille asti, kunnes kysyin tytöltä, saisinko nyt tulla paikalleni. Hän nyökkäsi ja lähti taakse vanhempiensa luo.

TÄHÄN VÄLIIN TULEE SAATANAN MOINEN KIROSANARYÖPPY. OIKEASTI. EN YMMÄRRÄ.

Takanani ollut nainen vetää hirveät raget, koska en antanut tytön olla koko keikkaa edessä. Ottakaa siis huomioon se tosiasia, että olin jäätynyt ulkona yli 6h enkä usko että läheskään kaikki antaisivat neidin olla hetkeäkään eturivissä (Tiedän, etteivät antaisi. Juttelin monien eturivityyppien kanssa keikan jälkeen ja he olivat kummissaan jo siitä, että päästin tytön eteen. Ajattelin olevani kiva ihminen, antavani tytölle jotakin, mitä muistella vuosien päästä, sillä eihän se juuri minulta ole pois).

Jouduin myös kokoajan varomaan liikkeitäni, etten vahingossakaan peittäisi tytön näkyvyyttä saati löisi häntä kyynärpäällä tai syöttäisi hänelle moshatessani hiuksiani. Nainen huusi välispiikkien aikana minulle pää punaisena: "Oikeasti, AIKUISET IHMISET (viittasi vieressäni seisoneeseen mieheen)! Ette te voi olla noin törkeitä, miten voitte oikeasti tehdä tuolla tavalla pikkutytölle. Hän pääsisi kokemaan elämänsä keikan ja te olette niin täynnä itseänne, että viette sen ilon häneltä!" Seuraava biisi polkaistiin käyntiin ja yritin olla viis veisaamatta naisen valituksesta, olihan kyseessä Planet Hell.



Kirosin samantien sitä, että päästin tytön edes hetkeksi eturiviin. Planet Helliä kuitenkin odotin koko keikan ajan settiin ja toivoin, että se olisi siinä vaikka Dead to the Worldkin oli. Ja sitten kun se tulee, menee se koko helvetin biisi ohi sen takia, että nainen valittaa minulle ja huutaa minulle hävyttömyyksiä. En ole koskaan aiemmin turvautunut minkäänlaiseen väkivaltaan, ellei minulle olla sitä ensin tehty. Tällä kertaa pääni ei kuitenkaan kestänyt, sillä tahdoin nauttia biisistä.

Potkaisin naista takanani kevyesti (huom. oikeasti kevyesti) sääreen, ja hän hiljeni muutaman biisin ajaksi. Huokaisin helpotuksesta. Kuulostaa varmasti todella epäkypsältä touhulta ja antaa minusta järkyttävän kuvan, mutta haluan kuitenkin mainita, etten omasta mielestäni tehnyt mitään väärää. Kaduin toki potkaisuani, mutta ajattelin, ettei hänellä ole mitään oikeutta pilata keikkaani, sillä olin monta kertaa pyytänyt häntä olemaan hiljaa ja keskittymään omiin asioihinsa, olin myös teeskennellyt, etten olisi kuullut. En kokenut minulla olevan muuta vaihtoehtoa, sillä keikalla tuleva biisi tulee vaan kerran ja tahdoin oikeasti fiilistellä sen rallin.

Nainen oli hiljaa seuraavan biisin ajan ja pääsin nauttimaan Ghost Riverin ensiesityksestä. Vaikkei biisi olekaan omia lempibiisejäni, oli silti kiva päästä todistamaan sen ensisoittoa. Kappale toimi livenä, vaikka tuntuikin että itsellä ainakin oli"He will go down he will drown drown, deeper down" -kohdat deepin ja drownin kohdalla ihan hakusessa. Nauratti, kun tuntui että laulan aina eri tavalla kuin Marco..



The Poet and The Pendulum jatkoi hyvien biisien linjaa (haha, täälläkin se parhaiden biisien putki oli keikan loppupuolella), mutta tällä kertaa se aiemmin mainitsema nainen päätti taas kertoa elämää suurempia asioitaan. Unohdin tuolla ylempänä mainita, ettei tyttö ollut edes hänen omansa, vaan olin nähnyt hänet aiemmin veljensä ja vanhempiensa kanssa taaempana, niin hänkin minulle sanoi. Tyttö oli tässä vaiheessa siis jo vanhempiensa luonaan ja tällä kertaa nainen totesi minulle ja vieressä seisoneelle miehelle: "Oikeasti, aikuiset ihmiset, ette voi olla noin törkeitä. Ootteko te pariskunta?" *vilkaistiin miehen kanssa toisiimme* ja huudahdimme että "NO EI!". "No mutta ihan sama, ajatelkaa jos tyttö olisi teidän tyttönne. Miten voitte olla noin kylmäsydämisiä?!! Ei ole teiltä pois, miksi olette tuommosia. Mitä te siinä menettäisitte!" Sanoin naiselle jonottaneeni monta tuntia pakkasesa ja ettei hän voi käsittääkkään, kuinka kylmä siellä oli. Sanoin myös tehneeni kuten aiemmin hänen kanssaan sovin, päästäneeni tytön vähäksi aikaa eturiviin ja hän (tyttö) näytti silminnähden onnelliselta.

Nainen jatkoi valittamistaan ja lopulta sanoin hänelle: "Ok, tiedän että olen kusipää, koska tahdon nauttia keikasta. Voisitko olla hiljaa ja jutella kanssani vaikka keikan jälkeen, mutta et helvetissä saa pilata keikkaani jauhamalla paskaa." Nainen teeskenteli ettei kuullut ja kysyi "ANTEEKSI MITÄ?!" luultavasti tarkoittaen, että sanoin häntä kusipääksi. Ajattelin olevan järkevää, että toistan sanomiseni, jottei jää väärinkäsityksiä. Nainen hiljeni, mutta tuumasi meidän olevan totaalisia idiootteja ja ettei hän voi ymmärtää käytöstämme, sillä mitä se meiltä olisi pois, jos päästäisimme tytön takaisin eturiviin.



Voin kuvitella, kuinka vittumaiselta kuullostan tässä ja toivon, ettei joku sen takia lopeta tämän blogin lukemista. Haluan kuitenkin mainita maksaaneeni aivan saman hinnan lipuista kuin kaikki muutkin, jäätyneeni pahemmin kuin koskaan ennen ja ennen kaikkea saanut eturivin paikkani omalla työllä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut, että tyttökin jotakin näkisi ja siksi ajattelin tekeväni hyvän työn ja päästäväni hänet eturiviin parin biisin ajaksi. Muuten minulla ei olisi ollut mitään hänen eturivissä oloaan vastaan, mutta jouduin kokoajan varomaan etten satuttaisi häntä, sillä sitä en todellakaan halunnut tehdä. Takana ollut nainen pilasi myös fiilikseni  haukkumalla minua oikein sopivasti lempibiisieni kohdalla, ja olen edelleen siitä hänelle katkera, sillä olin odottanut kiertuetta vuosia. En sano etteikö hänkin olisi, en tiedä, mutta oikeasti, pistää vituttamaan. Anteeksi.



Jos kuitenkin palattaisiin musiikkipuoleen, sillä Pendulumissa Mother & Father -kohdan fiilistely painui mieleeni aivan erityisen loistavana. Over the Hills and Far Away jäi puolestaan hiukan etäiseksi, johtuen varmasti ystävien puutteesta. Toki nainen ja hänen sanomisensa kaiversivat mieltäni, mutta olisin kaivannut hyppypomppukaveria rallattelemaan kanssani.

Finlandia encoren aloituksena pelitti täällä ehdottomasti paremmin kuin Oulussa ja fiilikseni jopa nousivat pikkuisen. Song of Myselfin aikaan minulle alkoi keikkailu jo riittää ja toivoin pääseväni hotellin sänkyyn, sillä jalkojen kipu oli jotakin niin tajunnanviiltävää että huhhu. Kamala ajatella, että oikeasti oon kelannu Nightwishin keikalla pääseväni suihkuun ja nukkumaan. Ehkäpä tosiaan tämä keikka ei menny ihan sinne top 5..



Last Ride of the Day kuitenkin piristi meikäläisenkin ja koko yleisö ylsi melkoisiin yhteislauluihin. Fiilis parani loppua kohti ja oikeasti oli hyvä fiilis. Lopun Abracadabrat olivat jälleen kerran jotain niin upeaa, että biisin jälkeiset kumarrukset aiheuttivat välittömän lisää tätä -kaipauksen. Imaginaerum pyörimään taustalle ja tyypit pois lavalta, ihmiset keräilemässä punaisia nauhoja ja silppua, sitä näkyä on oikeasti hankala unohtaa, sillä se painui mieleeni jotenkin todella ihanana hetkenä.

Kerättiin porukkaa kokoon ja suunnattiiin kohti narikkaa ja ovia. Huomasin Poisonblackin Marcon hengailevan sivustalla. Kävin vaihtamassa jätkän kanssa pari sanaa ja kyselemässä hiukan Villenkin perään.  Lepposa tyyppi ja mukava sellainen, joka yllättyi kovin, että olin myös Oulussa ollut katsastamassa tourilla, kun vertasin tämän iltaisen keikan olleen hemmetin paljon parempi kuin sen. Taisinpa kuulla myös olevani hullu tai sitä rataa, ajattelin kuitenkin olla demokraattinen ihminen ja tuumata, että moni muu seurueestani oli ollut kaikilla keikoilla siihen mennessä, johon tyyppi vain hymähti epäuskoisena. :D

Keikan jälkeen suunnattiin roikkumaan ulos, jossa ei kyllä ollut mitään ideaa. Lähdettiin paikalta sitten tyhjin käsin pois ja pääsin vihdoinkin sinne suihkuun ja sänkyyn, kunhan vain sain samaan kämppään kanssani illan Stam1na&Rytmihäiriö -keikkailijat. Jollakin taisi taas loppua pinna ja onneksi porukka hiljeni aika nopeasti ja aamu koitti, jolloin oli aika suunnata keskustaan shoppailemaan ja Äxän kautta Lutakolle, jolloin oli suurimmalle osalle porukastamme Stam1na&Rytmihäiriö osa 2 menossa, itselleni siis vasta ensimmäinen. Siitä lisää lähi päivinä, stay tuned!