Kuten tosiaan lupailin, ei mun keikkarupeama päättynyt yhteen iltaan. Vajaan neljän tunnin yöunien jälkeen suuntasinkin vähintäänkin virkeänä kohti Jyväskylä-Helsinki -junaa. Matka menikin varsin mukavasti omenamehun ja Katatonian jumituksen kanssa. Tampereella vaihdoin junaa Jainan kanssa samaan junaan, josta sitten hypittiin ulos Pasilan kohdalla.
Hartwall Areenalla oli tuttujeni puheiden mukaan todella vähän porukkaa, eikä porukkamäärä varmaan ollut edes rikkonut 30:tä, kun me sinne noin neljä tuntia ennen ovia hipsittiin. Siinä sitten leviteltiin kamamme ympäriämpäri ja itse hypin myös toppahousuihin ja villasukkiin, jotka kyllä tais olla vähän liikaa syysjonotukselle, koska jos mua paleltaa tollasissa kamppeissa jo nyt, niin mitenhän meinasin talvella selvitä?
Jonojen järjestys kusi aivan täysillä, kuten myös porukan pääsy sisälle. Vedettiin hirmuspurttia vaan päästäksemme jonoon toisien ovien eteen. Tässä vaiheessa saumat tuntui vielä ihan hyviltä, mutta koska kyseisessä paikassa ei ollut mitään nauhoja tms erottamassa jonoa, se vain levisi ja levisi sivuille ja lopulta kun muutenkin myöhässä tapahtuneen ovien aukaisun jälkeen selvittiin ryntäämään portaat alas ja sisälle saliin, oli eturivihaaveet jo ihan mennyttä. Toiseen riviin melko keskelle, that's the point. Kavereita kuitenkin joka puolella, joten ei se paikka ollut läheskään niin paska kuin olisi voinut kuvitella.
Aaltojakin päästiin väsäämään, tai ainakin yrittämään väsätä. Tässä alapuolella onkin ainoa edes kutakuinkin onnistunut videoni koko viikonlopulta..
Keikkavideoitakin kovasti yritin
kuvata, Dark Chest of Wonders esimerkiksi Nightwisiltä löytyy, mutta sen
äänenlaatu on jotakin niin kamalaa, että tässä postauksessa ei tule
olemaan yhtäkään omaa videotani.
Settilista rykäistiin tuttuun tapaan käyntiin Taikatalvella. Marcon herkkä ääni kaikui ympäri Hartwall Areenaa ja mä tajusin vihdoinkin, että tosiaan olen täällä, mistä mä oon kattonu ennen vaan DVD:eitä. Vitun hullua! Storytime Taikatalven perään ja verhon tiputus kevään meininkien mukaisesti.
Tässä vaiheessa jännittikin, että tuleeko seuraavaksi Ghost River eli aiemmin lupailtu Imaginaerumin läpisoitto. Siinä vaiheessa, kun alkaa kuulua ihan jotakin muuta kuin Ghost River ja kun tajuat, ettei se ole myöskään Imaginaerumilta, on olo jotakin luokkaa öklgkfdghfkhgflkghkgfklg. Dark Chest of Wonders tykitti ihan vitun lujaa. Floor todisti lahjansa viimestään tässä vaiheessa.
Tässä vaiheessa jännittikin, että tuleeko seuraavaksi Ghost River eli aiemmin lupailtu Imaginaerumin läpisoitto. Siinä vaiheessa, kun alkaa kuulua ihan jotakin muuta kuin Ghost River ja kun tajuat, ettei se ole myöskään Imaginaerumilta, on olo jotakin luokkaa öklgkfdghfkhgflkghkgfklg. Dark Chest of Wonders tykitti ihan vitun lujaa. Floor todisti lahjansa viimestään tässä vaiheessa.
Uutta puolta oli tungettu settiin jälleen, Storytimen lisäksi ainoaksi hitiksi jäänyt Amaranth (voi jösses, olen niin onnellinen siitä, ettei setti kattanut kaiken maailman Wishmasterseja ja Wish I Had an Angeleita) menikin sitten kuvatessa tämän postauksen kuvat lähes kaikki. Muuten en kameran kanssa juuri riehunut, mutta hittibiisien aikaan ei ole oikeen muuta hommaa.
Scaretaleen Floor oli saanut paljo enemmän juttuja mukaan kuin miltä armaamme harmaamme Youtuben perusteella aiemmin tuntui. Aneten friikkimäisyys oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa ja tämä onkin varmaan ainoa biisi, jossa Floor hänelle hävisi millään tavalla.
Vieressä ollut tyyppi meinasi tipahtaa polvilleen seuraavan biisin alkutahdit kuullessaan, ja kyllähän minullekin totta maar' Ever Dream kelpasi. Floor vetää tämän biisin minusta lähes yhtä hyvin kuin Tarja. Aneten veto jäi usein kovinkin kauaksi siitä, mutta se ei todellakaan ole moite.
Se, että minun suusta kuuluu mielipide, että biisi kuulostaa lähes Tarjalta, on todellakin suuri kunnianosoitus. Ei Anettekaan tätä todellakaan huonosti vetänyt, mutta Floorin ääni soi tässä erityisesti livenä niin upeasti. Videon äänenlaatu ei todellakaan anna kaikkia Floorin äänensävyjä kuten livenä, harmi. Kuuntelkaapa kuitenkin 3:30 eteenpäin ja kylmät värreet on taattu!
Settiä jatkoi mielipiteet jatkava Slow, Love, Slow. Paremmin tämä toimi ainoana hitaana ja akustisena biisinä nyt kuin keväällä, mutta kuten monista lukemistani rapsoista kävi ilmi, en ollut ainoa, johon kyseinen biisi ei kolahtanut. Sitä seurannut I Want My Tears Back kuitenkin kolahti ja vasta näillä tienoin aloin kaivata viereeni kahta tsirpulaa, jotka luovittuvat toisen/kolmannen rivin paikkansa ja suuntasivat kauemmaksi, nimittäin meininki heidän kanssaan olis ollu vieläkin hullumpaa, vaikka kyllähän tuo nytkin kelepas! Pekka Kuusisto saatiin lavalle niin tähän kuin seuraavaankin biisiin, ja kyllähän mies viulunsa kanssa hyvin juttuun tuli!
Last of The Wilds tuli tuttuun tapaan tähän perään, ja nyt se kerrankin oli paikallaan. Jalkoihin ja käsiin sattui, puhumattakaan moshauskelvottomista niskoista, janosta, kuumuudesta ja yleisestä uupumuksesta. Biisin fiilistely vaihtui lähinnä hengähdystauoksi, jota tosiaan tarvittiinkin ennen keikan loppurykäisyä.
Seuraavaksi kaiuttimet täyttivät arabialaiset tunnelmat ja lavalle saatiin neljä tulitaiteilijaa Arabesquen soidessa taustalla. Katsottavaa siis riitti, ja hengähdystauko oli enemmänkin kuin tarpeen. Seuraavaksi nimittäin lähdettiin semmoseen paikkaan, josta niitä plusasteita löytyykin rutkasti enemmän. Planet Hell on nyt tullut kuultua neljä kertaa putkeen, enkä todellakaan ole vieläkään kyllästynyt. Vai onkohan neljästi.. En muista Kuopiorockin osuutta ihan sattuneesta syystä..
Ghost River setissä paransi varmaan monen päivää, ja kyllähän siinä välillä ihan nätistikin lauletaan: "Beautifully shy as you are, never lose your heart and do come across". Siinäpä sen biisin hienoudet, eli seuraavaan käy tiemme.
Song of Myself on livebiisinä ihan toimiva, vaikkakin se jää minusta kauaksi Poet and the Pendulumista. Toisaalta, kyllähän biisin pituudestakin puuttuu monta minuuttia (liveversiosta siis) verrattuna siihen, ja ehdottomasti minä otan settiin mukaan seuraavan biisin kaltaisen helmen.
Vannoin kuultuani erään kipaleen livevedon Aneten vetämänä, että jos minä tämän joudun koskaan ikinä kuulemaan missään hänen vetämänä, suuntaan tasan tarkkaan ulos ovista. Nyt kuitenkin tapahtui sellainen efekti, että meikän polvista lähti 20cm helvettiin, hyppärin vieressä olleen tuntemattoman tytön kaulaan (joka kyllä myöhemmin esittäytyi Ainoksi) ja tirautin muutaman kyyneleenkin täristen onnesta ja sekavuudesta.
En oikeasti tiennyt miten päin olisi pitänyt olla, olisiko pitänyt pittää silmät auki vai kiinni ja miettiä miltä näyttää vai oikeasti vain antaa mennä. Päädyin kaikista viimeiseen ratkaisuun lähinnä puristaen hiuksiani sormien välissä ja huutaen lyriikoita täydestä sydämestäni. Jossain vaiheessa biisiä romahdin Sannin ja Ninan niskaan eturiviin ja siinä sitten yhdessä pohdittiin, että mitä vittua täällä tapahtuu. Eipä tullut vastausta, mutta melkoiset kylmät väreet ja musiikkiorgasmit kuitenkin.
Minusta oli niin upeaa tajuta, että kun biisin lopussa kertsit muuttuvat uudenlaisiksi, niin Aino tasan tarkkaan tiesi mitä pitää laulaa ja missä. Mikäli vieressä olisi ollut kuka tahansa, joka ei vanhempaan tuotantoon ole juuri tutustunut, olisi se varmasti vaikuttanut munkin fiilikseen alentavasti. "You were the one to cut me so I'll bleed forever!" -huudot raikuivat Helsingin pimeässä yössä ja mun sisällä oikeasti kupli, ei viha vaan ilo ja tyytyväisyys. Tyydyin lähinnä tärisemään ja miettimään, että olenko oikeasti unessa.
Olotila oli jotakin sanoinkuvailematonta, onhan kyseessä kuitenkin all the time -lempparini miltään bändiltä ja muutenkin kyseinen kappale on jotakin niin hienoa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Onneksi myös bändi tajusi, että monelle tämä biisi oli se keikan kohokohta ja hymyjä lensi niin lavalta yleisöön kuin yleisöstä lavallekin. Harvemmin tulee itsekään sydämiä esiteltyä, mutta tällä kertaa sellaiseen tuli todellakin tarvetta, Floorin hymy ja nyökkäys kruunasi mun illan sitten totaalisesti!
Keikan lopetti tämän kiertueen tuttuun tapaan Last Ride of the Day. Kyllähän se on loistava lopetusbiisi, mutta mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sitä encorea. Toisaalta, mun fibat oli edelleen niin loistavat tässäkin, että oikeastaan millään ei ollut väliä. Olin tullut Hartwallille kokemaan elämyksiä, ja niitä todellakin sain. Vaikka olinkin salaa hiljaa omassa mielessäni toivonut, että Ghost Love Score setistä löytyisi, en todellakaan uskonut siihen. En todellakaan.
Se, että minun suusta kuuluu mielipide, että biisi kuulostaa lähes Tarjalta, on todellakin suuri kunnianosoitus. Ei Anettekaan tätä todellakaan huonosti vetänyt, mutta Floorin ääni soi tässä erityisesti livenä niin upeasti. Videon äänenlaatu ei todellakaan anna kaikkia Floorin äänensävyjä kuten livenä, harmi. Kuuntelkaapa kuitenkin 3:30 eteenpäin ja kylmät värreet on taattu!
Settiä jatkoi mielipiteet jatkava Slow, Love, Slow. Paremmin tämä toimi ainoana hitaana ja akustisena biisinä nyt kuin keväällä, mutta kuten monista lukemistani rapsoista kävi ilmi, en ollut ainoa, johon kyseinen biisi ei kolahtanut. Sitä seurannut I Want My Tears Back kuitenkin kolahti ja vasta näillä tienoin aloin kaivata viereeni kahta tsirpulaa, jotka luovittuvat toisen/kolmannen rivin paikkansa ja suuntasivat kauemmaksi, nimittäin meininki heidän kanssaan olis ollu vieläkin hullumpaa, vaikka kyllähän tuo nytkin kelepas! Pekka Kuusisto saatiin lavalle niin tähän kuin seuraavaankin biisiin, ja kyllähän mies viulunsa kanssa hyvin juttuun tuli!
Last of The Wilds tuli tuttuun tapaan tähän perään, ja nyt se kerrankin oli paikallaan. Jalkoihin ja käsiin sattui, puhumattakaan moshauskelvottomista niskoista, janosta, kuumuudesta ja yleisestä uupumuksesta. Biisin fiilistely vaihtui lähinnä hengähdystauoksi, jota tosiaan tarvittiinkin ennen keikan loppurykäisyä.
Seuraavaksi kaiuttimet täyttivät arabialaiset tunnelmat ja lavalle saatiin neljä tulitaiteilijaa Arabesquen soidessa taustalla. Katsottavaa siis riitti, ja hengähdystauko oli enemmänkin kuin tarpeen. Seuraavaksi nimittäin lähdettiin semmoseen paikkaan, josta niitä plusasteita löytyykin rutkasti enemmän. Planet Hell on nyt tullut kuultua neljä kertaa putkeen, enkä todellakaan ole vieläkään kyllästynyt. Vai onkohan neljästi.. En muista Kuopiorockin osuutta ihan sattuneesta syystä..
Ghost River setissä paransi varmaan monen päivää, ja kyllähän siinä välillä ihan nätistikin lauletaan: "Beautifully shy as you are, never lose your heart and do come across". Siinäpä sen biisin hienoudet, eli seuraavaan käy tiemme.
Song of Myself on livebiisinä ihan toimiva, vaikkakin se jää minusta kauaksi Poet and the Pendulumista. Toisaalta, kyllähän biisin pituudestakin puuttuu monta minuuttia (liveversiosta siis) verrattuna siihen, ja ehdottomasti minä otan settiin mukaan seuraavan biisin kaltaisen helmen.
Vannoin kuultuani erään kipaleen livevedon Aneten vetämänä, että jos minä tämän joudun koskaan ikinä kuulemaan missään hänen vetämänä, suuntaan tasan tarkkaan ulos ovista. Nyt kuitenkin tapahtui sellainen efekti, että meikän polvista lähti 20cm helvettiin, hyppärin vieressä olleen tuntemattoman tytön kaulaan (joka kyllä myöhemmin esittäytyi Ainoksi) ja tirautin muutaman kyyneleenkin täristen onnesta ja sekavuudesta.
En oikeasti tiennyt miten päin olisi pitänyt olla, olisiko pitänyt pittää silmät auki vai kiinni ja miettiä miltä näyttää vai oikeasti vain antaa mennä. Päädyin kaikista viimeiseen ratkaisuun lähinnä puristaen hiuksiani sormien välissä ja huutaen lyriikoita täydestä sydämestäni. Jossain vaiheessa biisiä romahdin Sannin ja Ninan niskaan eturiviin ja siinä sitten yhdessä pohdittiin, että mitä vittua täällä tapahtuu. Eipä tullut vastausta, mutta melkoiset kylmät väreet ja musiikkiorgasmit kuitenkin.
Minusta oli niin upeaa tajuta, että kun biisin lopussa kertsit muuttuvat uudenlaisiksi, niin Aino tasan tarkkaan tiesi mitä pitää laulaa ja missä. Mikäli vieressä olisi ollut kuka tahansa, joka ei vanhempaan tuotantoon ole juuri tutustunut, olisi se varmasti vaikuttanut munkin fiilikseen alentavasti. "You were the one to cut me so I'll bleed forever!" -huudot raikuivat Helsingin pimeässä yössä ja mun sisällä oikeasti kupli, ei viha vaan ilo ja tyytyväisyys. Tyydyin lähinnä tärisemään ja miettimään, että olenko oikeasti unessa.
Olotila oli jotakin sanoinkuvailematonta, onhan kyseessä kuitenkin all the time -lempparini miltään bändiltä ja muutenkin kyseinen kappale on jotakin niin hienoa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Onneksi myös bändi tajusi, että monelle tämä biisi oli se keikan kohokohta ja hymyjä lensi niin lavalta yleisöön kuin yleisöstä lavallekin. Harvemmin tulee itsekään sydämiä esiteltyä, mutta tällä kertaa sellaiseen tuli todellakin tarvetta, Floorin hymy ja nyökkäys kruunasi mun illan sitten totaalisesti!
Keikan lopetti tämän kiertueen tuttuun tapaan Last Ride of the Day. Kyllähän se on loistava lopetusbiisi, mutta mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sitä encorea. Toisaalta, mun fibat oli edelleen niin loistavat tässäkin, että oikeastaan millään ei ollut väliä. Olin tullut Hartwallille kokemaan elämyksiä, ja niitä todellakin sain. Vaikka olinkin salaa hiljaa omassa mielessäni toivonut, että Ghost Love Score setistä löytyisi, en todellakaan uskonut siihen. En todellakaan.
Kunnon kumartelut ja kuvat yleisön kanssa loppuun ja monelle hyvä mieli, minut mukaan lukien. Keikan jälkeen olotila oli niin sekava, että en oikein kyennyt ajattelemaan. Jotenkin kuitenkin onnistuin bongaamaan kaverini kaulasta ilmaan ammuttuja nauha-asioita, joita sitten itsekin keräilin kaulaani näyttäen lähinnä joulukuuselta. Järkkärit pistivät porukkaa ulos ja me suunnattiin kerrankin kuuliaisesti kohti ovia, jotta saatiin juomista. Taisin kitata koko illan aikana kolme puolen litran lasia tavaraa kurkustani alas ja tottahan toki popcorneja leffaa varten piti käydä hommaamassa.
Leffa ei alkanut ihan ajallaan, eikä edes sen akateemisen vartin jälkeen. Lopulta kuitenkin päästiin permannolle, jossa meitä odotti pitkät rivit penkkejä, pehmeitä sellaisia, kunnon väleillä. Arvostelen! Penkeillä oli myös Infernoja, joita matkalukemiseksi sitten piti hamstrata. Pakko sanoa, että se tunne on aivan mieletön, kun istut oikeastaan aika keskellä Hartwall Areenaa, katselet joka puolelle ja toteat, ettet oikeasti nää edes kaikkia paikalla olijoita. Stobe Harjun sanoja vähän lainaillen, oli meitä siellä paikalla 10 000. Päälle 9900 tuhatta ja minä. Mitä vittua.
Meidän paikat leffaa ajatellen olivat loistavat, sillä screen näkyi kokonaisena ja kun istuttiin kauempana, niin myös melko tarkkana. Eturivin paikoilla istuminen olisi varmaan vaan lähinnä vituttanut. Marcon ja Stobe Harjun kiitoksien lomassa purettiin keikkatuntemuksiamme jälleen, ja olotila ennen leffaa olikin melko euforinen.
Elokuva itsessään oli melko sekava, ja varmasti vaatisi toisen katselukerran, jossei kolmannenkin. Lyhyesti juonta spoilaten, siinä siis keskitytään liikkumaan ihmisen mielessä keräillen muistoja kokoon. Enempää ei kuitenkaan multa irtoa ainakaan vielä, joten saatte odotella 23.11. ja yleistä ensi-iltaa. Leffan jälkeiset kommentit mun suusta oli lähinnä linjaa: "Ööö..", kun Sanni niitä kyseli. Jumiteltiin sitten Hartwallilla aikamme, ennen kuin lopulta suunnattiin kohti Pasilan juna-asemaa ja luksushotellia, muiden suunnatessa kohti Omppua.
Edellisen illan Omppuyö veti multa mehut aika hyvin, joten 120cm sänky oli todellakin vain ihana yllätys puhumattakaan ensimmäisestä lämpimästä ateriasta sitten perjantaiaamun pakolla syödyn tortillan. Meillä oli ammekin, you looozerrs! Nojoo, se siitä. Ei me tosissaan oltu yötä kuin Sokos Hotel Presidentissä, mutta kyllähän se keikan jälkeen aika arvon ylennykseltä tuntui. Tavaratkin levis ensimmäisen viiden minuutin aikana varsin tehokkaasti, ottaen huomioon, että sängyllä ei ole huivin lisäksi YHTÄKÄÄN vaatekappaletta, vaan ne ovat yhä nätisti (.. ja tiiviisti..) pakattuna reppuun..
Miten olen ylipäätään voinut survoa tuon kaiken yhtään minnekään? Loppureissu menikin sitten baarissa olleelle toverillemme soitellen, juna-asemalla lagittaen koska vitun isänpäivä ja lopulta junassa laatuaikaa viettäen Picnicin savulohi-vuohenjuustosalaatin kanssa nukahtaen lähes haarukka suuhun..
Torstai-illan tuska ja ahdistus vaihtui siis jo perjantaina upeaan fiilikseen, jota lauantai-ilta vielä täydensi. Sunnuntain kauppojen kiinniolokaan ei juuri vaikuttanut siihen tunteeseen, että tämä oli paras keikka reissu koskaan. Reissuna kyllä. Ihmisten näkemisenä kyllä. Näin oikeasti varmaan kaikki keikkaihmiset, ketä kuvitella voi. Oon niin onnellinen, että mulla on teidät. Aina joku, jolle jutella. Terkkuja vaan ihan tasapuolisesti kaikille, nähellään sitten seuraavalla kerralla. Kiitos!!! ♥
Hehe... Joo settilista vaikuttaa kyllä hyvältä ja pitänee itekki tsekata tuo leffa ku se tullee:D
VastaaPoistaSettilista ♥
VastaaPoista